Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä.

Löydät alta kolmiosaisen Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä -webinaari sarjan ensimmäisen osan. Mikäli haluat osallistua webinaarin seuraaviin osiin, ilmoittaudu täältä.

Jaa halutessasi myös tuttavillesi:

 

Voiko toinen ihminen todella nähdä sinut?

Käsittelen tässä kirjoituksessa kolmea asiaa: mitä nähdyksi tuleminen on, miten voit edesauttaa nähdyksi tulemistasi sekä sitä mikä tekee nähdyksi tulemisen toisinaan haastavaksi.

Tunnumme toisinaan käyttävän nähdyksi tulemista synonyyminä sellaisille asioille kuulluksi tuleminen ja ymmärretyksi tuleminen. Myös vastaanotetuksi, arvostetuksi ja rakastetuksi tuleminen voivat kuulua samaan pakettiin.

Erotan itse ihmisissä selkeästi kolme erilaista tasoa nähdyksi tulemisen sisällä. Kokemus nähdyksi tulemisesta voi syntyä siitä kun toinen ymmärtää minua älyllisesti, siitä kun toinen kykenee ottamaan vastaan tunteeni ja siitä kun toinen kykenee ottaa vastaan fyysisyyteni.

Kun haluamme tulla nähdyksi, mitä se tarkoittaa?

On tilanteita, joissa kerron omasta näkemyksestäni tai kokemuksestani ja pyrin välittämään sitä miten mielessäni näen tietyn asian. Se voi olla esimerkiksi näkemykseni siitä miten jokin asia kannattaa tehdä, analyysi omasta toiminnastani tai tulkintani joistain tapahtumista. Kun toinen ihminen ymmärtää joko kokonaisuudessaan sen rakennelman, jonka rakennan mielessäni ja yritän hänelle välittää, voin tulla älyllisesti nähdyksi. Toisinaan vastaanottaja saa osittain kiinni ja ymmärtääkseen kysyy lisätietoa tai selkeytystä, saatan myös kokea tulevani ymmärretyksi, eli älyllisesti nähdyksi ja kertoessani lisää kokemukseni vahvistuu ja älyllinen ilmaisuni selkeytyy.

On myös tilanteita, joissa en koe tulevani ymmärretyksi. Tähän on monia syitä. Usein en ensinnäkään tällaisessa vahvassa mentaalisessa  tilassa muista sitä, että, jotta toinen voisi ymmärtää tällaisen mentaalisen rakennelman, joka mielessäni on, minun täytyy osata välittää se hänelle niin, että hän näkee mistä se koostuu. Tämä on aika vaikeaa, etenkin sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole samaa pohjatietoa, jolle rakentaa.

Toinen tyypillinen syy on se, etten itsekään ole selkeä siitä miten ajattelen. Kerron vain pääpiirteittäin jostain asiasta ja saatan tunnetasolla kokea asian tärkeäksi mutta en osaa perustella sitä tai esittää perusteluja kokemukselleni.

Kolmas on se, että usein kyse onkin tunnetason asiasta ja yritän tulla nähdyksi älyllisesti. Aina ei ole helppo tunnistaa, että kyse on tunnetason asiasta ja olla toiselle tunnetasolla avoin. Siksi voin joskus eksyä jopa väittelemään älyllisesti asiasta, jota ei voi ratkaista älyllisesti.

Palaan tähän myöhemmin mutta vaikuttamassa voi tietysti olla myös se helposti nimettävä syy: toinen ei kuuntele tai ole kiinnostunut siitä mitä kerron.

Tuletko nähdyksi tunnetasolla?

Tämä on useimmiten se isoin alue, jolla kaipaamme tulla nähdyksi. Kaipaamme tunnetason kokemusta ensinnäkin siitä, että se mitä koemme nähdään, mutta myös siitä, että se mitä koemme ja olemme on tervetullutta.

Kerron ystävälleni siitä mitä olen kokenut viime päivinä ja miten voin sen kanssa. Kerron haastavista kohdista ja annan sen kuulua äänessäni, että haasteet ovat koskettaneet. Yhtälailla jaan myös sen millä tavalla nämä haasteet ovat antaneet minulle jotain, jonka koen tärkeäksi. Haasteista huolimatta koen iloa. Puhuessani haasteista ystäväni kuuntelee hiljaa ja tunnen sen, että hän tuntee sydämessään sen mistä kerron. Ilon alkaessa kuulua äänestä, hän ottaa kantaa kevyesti ja selkeästi eläen mukana asiaa. Tultuani päätökseen kertomuksessani, hän päätyy jakamaan niistä kokemuksistaan, jotka muistuvat hänen mieleensä kertomani vaikutuksesta.

Koen tulevani kuulluksi tunnetasolla koska sille on tilaa mitä koen. Siihen ei puututa ja koen toisen kykenevän myötäelämään sitä mitä kerron omassa sydämessään. Hän kuuntelee, ei vain korvillaan vaan olemuksellaan. Optimaalinen tilanne.

Toisinaan on kuitenkin niin, että kaivatessani tulla kuulluksi, en osaakaan kertoa siitä mitä minussa tapahtuu. Joskus se on hieman piilossa itseltänikin. Saatan jopa sivuta asiaa mutta tuntuu silti siltä, että en tule kuulluksi. Turhauttavaa. Välillä käy myös niin, että avatessani itseäni tunnetasolla, toinen ei ole samalla tasolla avoin ja kuunteleekin kertomaani vain älyllään. Toisen tulkinnat ja tunnekokemusteni jäsentäminen älyllisesti saattavat tuntua jopa kipeältä tuossa kohtaa.

Nähdyksi tuleminen tunnetasolla edellyttää tärkeimpänä asiana sitä, että kykenen olemaan avoin tunnetasolla. Kaivatessani näkemistä ja kuulemista toiselta ihmiseltä, hänen täytyy paitsi avautua tunnetasolla, myös kyetä avautumaan sille mitä minä tunnen. Tämä on toisinaan paljon odotettu monestakin syystä. A. kaikki eivät ole aina täysin samassa tilassa kuin minä, B. yhteiskunta on aika mentaalinen ja toimimme siksi vahvasti sillä tasolla arki-elämässämme, C. jotta toinen voi vaikkapa sydämellään kokea suruni, hänen täytyisi olla avoin omalle surulleen tai ottaakseen vastaan inspiraationi, hänen täytyisi olla riittävän rohkea olemaan avoin tälle tunteelle, joka on välillä vähän vallatonkin. Sekä viimeisenä D. hänen täytyisi kyetä olemaan reagoimatta siihen mikä hänessä koskettuu jakamani seurauksena ja vain antaa sille sekä sen myötä minulle tilaa.

Aika paljon vaatimuksia toiselle ihmiselle? Ei kai kukaan voi olla näin läsnä toiselle ihmiselle ainakaan ilman, että se on hänen ammattinsa ja hän keskittyy paitsi olemaan toiselle läsnä, myös jatkuvasti laajentamaan omaa tunnetason repertuaariaan ja ihmistuntemustaan, jotta hänessä olisi tilaa toisen kokemukselle.

Kehollinen nähdyksi tuleminen? Mitä se tarkoittaa?

Aloitetaan siitä ihan ilmeisimmästä. Lapsena kaipaamme sitä, että vanhempamme paitsi näkevät kehomme, myös arvostavat sitä ja osoittavat sopivaa kiinnostusta sitä kohtaan. Moni meistä on varmasti törmännyt lapseen siinä iässä, jossa hän haluaa esitellä kehoaan, liikkeitään, kyvykkyttään ja tietysti sitä kaikista jännintä, eli fyysistä sukupuolta ja siihen liittyviä elimiä.

Kaipaamme paitsi huomiota kehollisuudellemme, myös fyysistä kontaktia sekä ympäristön kykyä tempaantua mukaan, vastata ja siten osoittaa osallistumista kehollisen elinvoimamme jakamiseen.

Puhuin lapsista mutta tarve tulla kehollisesti nähdyksi on merkittävä osa myös aikuista ihmistä. Ollessani innostunut ja dynaamisessa tilassa, haluan touhuta paljon ja toisinaan huomaan kaipaavani toista touhuamaan kanssani. Tai ainakin osallistumaan siihen huomaamalla touhuamiseni. Innostuessani ruanlaitoista, kaipaan sitä, että kumppanini on mukana prosessissa. Toisinaan teemme ruokaa yhdessä ja toisinaan vaan haluan näyttää hänelle tekemisieni jälkiä. Koen tulevani nähdyksi tässä kehollisessa toiminnassa kun hän joko osallistuu ja elää prosessia kanssani tai on paikalla kun haluan jakaa siitä mitä teen. Jakaa innostukseni.

Pelatessani koripalloa muiden miesten kanssa, jokainen ylä viitonen, ”syötä Aarolle” sekä kohtaaminen, jossa olen kahden kesken vastustajan kanssa ja hetken aikaa mittelemme pallosta, antaa minulle kokemuksen oman kehoni näkyväksi tulemisesta.

Kuten myös ne hetket peiton alla tai päällä, jossa uskaltaudun kokemaan tapahtumia fyysisesti, antaen kehollisuuteni näkyä niin ääninä, liikkeinä kuin luonnollisena hengityksenä. Eikä merkityksellistä ole vain se, että koemme tätä yhdessä vaan myös se, että toisinaan on niitäkin hetkiä, joissa toinen vain katsoo alastonta vartaloani siten, että annan itseni rentoutua tuon katseen edessä.

Kehollinen nähdyksi tuleminen voi olla haastavaa siksi, että emme ole kosketuksissa sen kanssa. Emme liiku luontaista elinvoimaamme ilmentäen, koe halujamme autenttisesti tai anna itsemme reagoida tapahtumiin kehollamme. Toisinaan huomaan olevani jäykkä kuin puutikku ja silloin on mahdotonta tulla kohdatuksi tällä tavalla edes fyysisessä kontaktissa toisen kanssa. Minun täytyy antaa kehoni tulla eläväksi jos haluan kokea kehollisen kohdatuksi tulemisen. Minun täytyy tutustua siihen ja siihen miten eri puoleni ilmenevät kehollisesti kun annan itseni reagoida kehollani.

Jotta voin tulla kehollisesti kohdatuksi, tarvitsen kontaktia. Niin läsnäolevaa fyysistä kontaktia kuin kehollisen energiani kohtaamista. Jälkimmäinen voi konkreettisesti tarkoittaa sitä, että kokiessani aggressiota tai voimakasta intohimoa puhuessani minulle tärkeästä aiheesta, vastapuoli kykenee ottamaan kokemukseni vastaan ja pysymään kanssani kontaktissa. Tämä edellyttää toiselta kosketusta omaan keholliseen elinvoimaansa.

Jotta voin tulla kehollisesti nähdyksi, toisen täytyy uskaltaa katsoa. Eikä vain katsoa vaan nähdä ja kokea se mitä kehoni katsominen saa aikaan hänen kehossaan. Hänen täytyy katsoa kehollaan. Voisi luulla, että katsominen on helpompaa kuin katsottuna oleminen mutta aito katsominen tekee yhtä alastomaksi kuin katsottuna oleminen.

Alatko saada kiinni siitä, että nähdyksi, arvostetuksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi tuleminen on aika moniulotteinen juttu? Yksi asia, jonka haluan sinulle välittää on se, että tämän tarpeen toteutuminen pääasiassa toisten kautta on vaikeaa. Toisilla on suuri merkitys mutta sitäkin suurempi on minulla itselläni.

Ihminen voi tulla nähdyksi vain kun hän päästää itsensä aidolla tavalla näkyviin. Kuva on järjestämältäni retriitilä.

Miksi sitten emme koe tulevamme nähdyksi?

Tälle on monia syitä. Tärkeimpänä pidän sitä, että emme osaa kommunikoida toiselle tai edes itsellemme selkeästi siitä, että kaipaamme sitä. Yritämme tulla emootionaalisesti kuulluksi kertomalla nokkelia juttuja mutta emme paljasta sydäntämme. Haemme kehollista kontaktia mutta emme ole läsnä siinä mitä kehossamme tapahtuu tai uskalla päästää itseämme kokemaan kehollamme autenttisesti. Emme uskalla esiin älykkyytemme kanssa ja siksi koemme, ettei meitä ymmärretä. Tiedän, voi olla ihan yhtä epävarma olo kertoa omasta näkemyksestään kuin vaikkapa mennä tanssikurssille tai uskaltaa puhua kumppanille sisällään kokemasta yhteyden kaipuusta.

Luulemme, että toinen ymmärtää

Lapsuutemme peruja on myös se, että emme vielä oikein tunnista toista erilliseksi ihmiseksi, joka eläessään rinnallammekin, elää omassa maailmassaan. Hän kokee eri asioita, ajattelee eri asioita ja hänellä on kokonaan oma sisäinen maailmansa vaikka asutamme samaa tilaa. Hän jopa kokee tuon tilan eri tavalla kuin minä. Luulemme, että se mitä koemme on jotenkin myös toisissa ja toisten tiedossa. Osittain tämä tila, jossa omakin huomiomme on pääasiassa ulkopuolella, auttaa meitä sillä se pitää meitä etäällä itsestämme ja siitä mitä koemme.

Kun tuon huomioni siihen mitä minussa tapahtuu, minun on mahdollista tulla nähdyksi. Ennen kaikkea itseni toimesta mutta oppiessani kommunikoimaan siitä niille toisille, joiden nyt huomaankin olevan erillisiä ihmisiä, se käy mahdolliseksi myös toisen toimesta. Huom! sanon mahdolliseksi, en varmaksi.

Toinen ei välttämättä ymmärrä, kykene samaistumaan tai ole läsnä. Eikä hänellä ole siihen velvollisuutta.

Jos haluan, että toinen ihminen kuulee minua, minun on hyvä varmistua siitä, että meillä on hieman rauhallisempi tila, jossa meidän molempien on suuremmalla todennäköisyydellä mahdollisempaa olla läsnä niin kehollisesti, tunnetasolla kuin älyllisestikin. Kun kumppani tulee töistä, hetki ei todennäköisesti ole samantien se otollisin emootionaaliselle yhteydelle. Eikä minun tarvitse vaatia kykyä siihen itseltänikään. On kohtuullista ensin laskeutua kotiin ja luoda yhteys kun olen itse laskeutunut.

Minulla on paljon sellaisia kokemuksia ja paljon sellaista informaatiota, joita läheisilläni ei ole. Kuten myös toisinpäin. Vaikka osaisin kertoa hyvin selkeästi sen mitä haluan sanoa toiselle, hän ei välttämättä ymmärrä koska nuo kokemukset tai se tieto josta puhun, ei välttämättä ole osa hänen kokemusmaailmaansa tai maailmankuvaansa. Jos olen itse kuulijan paikalla, koetan olla rehellinen ymmärtämättömyydestäni ja sanoa ”en rehellisesti pysty täysin ymmärtämään sitä mitä kerrot tai haluat sanoa mutta kuuntelen.”

Halutessani yksitoikkoisen työpäivän jälkeen ilmaista elinvoimaisuuttani ja hakea kontaktia toiseen, toinen voi olla ihan erilaisessa tilassa, vaikkapa fyysisesti väsynyt.

Kertoessani vaikeudesta, joka minulla on, kertomukseni saattaa koskettaa toisessa vaikeutta, jonka kanssa hän ei halua olla juuri nyt tekemisissä. Tähän hänellä on oikeus ja se tarkoittaa sitä, että minä en voi juuri nyt tulla hänen kuulemakseen tämän asian kanssa. Yhtälailla syynä sille, että en voi tulla kuulluksi on se, että saatan vaikkapa jakaa asiaani sellaisella intiimiydellä, joka ei ole toiselle tuttua. Tai kenties rohkeuteni kyseenalaistaa oman elämäni valintoja on jotain, joka pelottaa toista koska se kutsuu esiin rohkeutta hänessä ja tämä voi olla pelottavaa.

Yleisesti ottaen on hyvä tiedostaa se, että toinen ihminen ei voi toimia positiivisella tavalla peilinä minulle niissä asioissa, joihin hänellä ei ole pääsyä itsessään. Mikäli hän torjuu jonkin itsessään, hänen on vaikea kohdata sitä minussa. Mikäli kokemus, josta hänelle puhun ei ole hänelle millään tapaa tuttu, keskustelutoverini saattaa alkaa puhua ihan eri asiasta koska hänen mielensä yritti napata jostain sellaisesta kiinni puheessani, mikä oli hänelle samaistuttavaa.

Mitä tapahtuu kun en tule nähdyksi?

Kun joko tiedostamattamme tai tietoisesti kaipaamme tulla nähdyksi, yritämme saada vahvistusta jollekin sellaisella itsessämme, joka kaipaa tulla vahvistetuksi. Kun emme saa vahvistusta, koemme kipua, joka liittyy sisällämme olevaan syvimpään haavaan. Narsistiseen haavaan, joka on syntynyt siitä, että olemme menettäneet kosketuksen moniin osiin itsessämme sen seurauksena, että niitä ei kohdattu tarvitsemallamme tavalla.

Emme ainoastaan koe tätä haavaa vaan kokemus nostaa pintaan myös ne tunteet, joita koimme kun emme aiemmin kokeneet tulevamme nähdyksi. Tähän tietysti reagoimme omalla tavallamme jokainen. Joku kääntyy uhriuteen, toinen muuttuu kiukkuiseksi, joku sivuuttaa koko asian ja tunteensa ja yksi älyllistää tilanteen. Pyrimme välttämään tuon kokemuksen koska olemme oppineet tekemään niin suojataksemme itseämme. Palaamme tuttuihin rooleihimme ja etsimään muilla tavoin täytettä siihen tyhjyyteen, joka nyt taas hieman selkeämmin tuntuu sisällä koska nähdyksi tulemattomuuden kokemus nosti sitä hieman lähemmäs pintaa.

Jossain syvällä sisällä osa minussa sanoo jälleen: miksipä yrittää kuin ei se koskaan kuitenkaan toteudu.

Niin, miksipä tulla esiin kun ympäristö yhä edelleen tuntuu antavan sen saman palautteen, että se mitä olen sisälläni ei edelleenkään ole kiinnostavaa, oikein, rakastettavaa, järkevää, kaunista, inspiroivaa tai huomion arvoista.

Tarvitsevuus tekee nähdyksi tulemisesta vaikeaa

Me kaipaamme nähdyksi tulemista eri määrissä ja eri tavoin. Yksi asia, joka vaikeuttaa sitä on tarvitsevuutemme sille. Tarpeet ovat ok, se on tärkeää todeta heti alkuun. Tarvitsevuus on kuitenkin jotain muuta. Se se ihminen, joka ei kerro sinulle mitä hän tarvitsee mutta jonka tunnet toimivan itseäsi kohtaan tarvitsevasti ja ikäänkuin hän yrittäisi vaikuttaa sinuun ja odottaisi sinulta jotain.

Syy sille miksi tarvitsevuus on hankala juttu on se, että se vaikuttaa toiseen ihmiseen automaattisesti tavalla, joka saa hänet sulkeutumaan. Etenkin jos olet aikuinen ihminen puhumassa aikuiselle ihmiselle. Kun tunnet toisen tarvitsevuuden, tunnet hänen käyttäytyvän jotenkin lapsenomaisesti ja muuttavan sinut tarpeensa kohteeksi sen sijaan, että hän kohtaisi sinut.

Tarvitsevuus on hankalaa myös siksi, että kun käyttäydymme tarvitsevasti, emme kommunikoi tarvettamme suoraan ja siksi se ei voi täyttyä. Emme edes itse tunne tarvitsevuutta aidosti vaan käyttäydymme vain epäsuoraan tuon sisällä olevan tyhjiön ohjaamana, oppimallamme tavalla.

Mitä tarvitsevampi ihminen on, sitä vaikeampi hänen kanssaan on olla läsnä. Kun koen tarvitsevuutta ja ihmettelen miksi ihmiset lähelläni etääntyvät, minun on hyvä tiedostaa tämä ja ymmärtää samalla, että juuri nyt en voi sille mitään eikä siinä ole mitään vikaa.

Tarvitsevuus pitää sisällään myös aina sen, että kaipaamme jotain jostain muualta. Taustalla vaikuttavat lapsuudessa täyttymättä jääneet tarpeet ja lapsen maailmankuva, jossa se mitä kaipaamme on todella ulkopuolella. Huomiomme on silloin ulkona ja olemme etäällä itsestämme. Voimme saada apua tilanteeseen ja löytää lähemmäs sitä mitä kaipaamme kun alamme tulla lähemmäksi itseämme.

Miten minä voin tulla nähdyksi?

Ensimmäinen auttava tekijä on se, että tulen lähemmäksi itseäni. Sitä mitä minussa tapahtuu kehollisesti, emootionaalisesti ja fyysisesti. Tämä ei ole asia, joka tapahtuu kerran ja on sitten hoidettu vaan tapahtuu harjoituksen kautta. Mitä enemmän opin olemaan läsnä omalle kokemukselleni, sitä lähempänä olen itseäni.

Mitä lähemmäs tulen itseäni, sitä selkeämmin erotan itseni myös toisista. Alan ymmärtää, että minussa tapahtuvat asiat todella tapahtuvat minussa. Toiset eivät tiedä niistä samalla tavalla kuin minä vaikkakin vaistoavat, aistivat ja näkevät myös käytöksestäni välillä jotain siitä mitä minussa tapahtuu.

Tämä erillisyys tuo minut sen äärelle, että ymmärrän kommunikaation tärkeyden ja usein myös heikon osaamiseni sen saralla. Olen paitsi huonosti kosketuksissa se kanssa mitä minussa tapahtuu, myös huono kommunikoimaan siitä itselleni ja muille. Voin kuitenkin oppia kommunikoimaan.

Halutessani älyllistä ymmärrystä, voin opetella ilmaisemaan mieleni maiseman toiselle selkeästi. Kaivatessani tunnetason kuulluksi tulemista, voin opetella sallimaan itseni tuntea sen mitä tunnen ja kertoa siitä. Kaivatessani kehollista kontaktia, voin antaa itseni kokea kehollani, ilmentää sitä ja kysyä toiselta josko hän haluaa tavalla x tai y osallistua tähän.

Mitä lähempänä olen itseäni ja mitä selkeämmin osaan sanoittaa omaa kokemustani, sitä paremmin minulle avartuu se, että toinen ihminen ei itseasiassa ole se merkityksellisin elementti siinä, että tulen nähdyksi. Kun sanoitan ajatuksiani, alan tulla selkeämmäksi ajatuksistani. Kun suostun tuntemaan ja sanoittamaan, sitä näkyvämmäksi ja vastaanotetummaksi tunteeni tulevat. Mitä enemmän annan itseni kokea kehollani, kunnioittaa kehollisia tarpeitani ja ilmentää kehollista elinvoimaani, sitä enemmän koen tulevani kehollisesti näkyväksi.

Toisilla on roolinsa

Olen itse merkittävin henkilö näkyväksi tulemisen kannalta. Kun annan itsestäni, tulen itselleni näkyväksi. Kun odotan sitä toiselta, en anna itsestäni ja huomioni on väärässä paikassa.

Toisilla on kuitenkin roolinsa. Se ihminen, joka ei tunnu kuulevan tai näkevän, auttaa minua lähemmäs narsistista haavaani. Se, joka menee etäämmälle kun odotukseni kohdistuu yhä voimakkaammin häneen, näyttää tarvitsevuuteni ja läheisriippuvuuteni, joka on jossain määrin osa jokaista tavallista ihmistä.

On myös niitä, jotka oikealla hetkellä osaavat ja sattuvat olemaan läsnä. Hän, joka sanoo, että ymmärtää vaikeuteni hetkellä, jossa en ihan vielä itsekään osaa tuntea tuota vaikeutta. Se, joka palauttaa huomion iloon, jota hetki sitten koin mutta jolle en uskaltanut antaa niin paljon tilaa kuin se olisi ansainnut. Hän peilaa minulle tämän ilon kutsumalla sen esiin, jotta se saa tulla ravituksi. On myös niitä, jotka oikella hetkellä kyseenalaistavat minua jumissa pitävän uskomuksen tai käytösmallin, johon olen samaistunut. Tällöin minulle tulee näkyväksi jotain, joka oli minulle vielä sokeaa ja se voi toisinaan tuntua ikävältäkin.

Pohjimmiltaan koko maailmankaikkeus voi auttaa minua kokoajan siinä, että tulisin näkyväksi. Kun tuon huomioni siitä asetelmasta, jossa 90% huomiostani on ulkopuolella ja 10% käy itsessäni niissä hetkissä, joissa reagoin niin voimallisesti, etten voi sitä välttää, siihen, että 80% huomiostani on lähellä omaa kokemustani, alan huomata, että minussa tapahtuu kokoajan jotain. Näin tutustun itseeni ilman, että joku toinen ensisijaisesti kuuntelee minua. Sen sijaan toiset auttavat minua katsomaan itse itseeni.

Tämän seurauksena voin paitsi tuntea itseni, löytää myös uusia voimavaroja, tunnistaa minussa olevia hidasteita ja väärinkäsityksiä sekä olla paremmin kosketuksissa toisiin tunnistaessani erillisen itseni ja siten myös tosiasian siitä, etten tunne toista ilman kommunikaatiota.

Mikäli aihe puhuttelee sinua, suosittelen vahvasti tutustumaan narsistinen haava -retriittiini, jossa voimme yhdessä työskennellä asian parissa. Mikäli sinun ei ole mahdollista osallistua, suosittelen etänä käytävää Kuulluksi tulemisen taito -verkkokurssiani, jossa opit tämän tekstin taustalla olevan taidon.

Voiko toinen todella nähdä minut?

Kyllä ja ei. Toinen ihminen voi hetkittäin kohdata minut tavalla, jossa meillä on riittävä yhteinen kokemuspinta ja olemme riittävän avoimesti läsnä. Tämä on tärkeää ja antoisaa. On myös olemassa ihmisiä, jotka voivat auttaa minua näkemään itseni koska heidän kokemusmaailmansa on riittävän laaja ja samankaltainen kanssani. Kukaan ei silti voi tuntea itseäni puolestani.

Mitä enemmän olen tehnyt työtä oman itsetuntemuksen parissa ja sallinut itseni kokea elämää sellaisena kuin se on, sitä avarampi kokemusmaailmani on. Tunnen itseni paremmin sen johdosta, vaikkakaan en tietysti täydellisesti. Matkan edetessä ymmärrän yhä paremmin sen, että minä olen itse se, joka kuulee minua. Keskustellessani itseni kanssa niillä taidoilla, jotka olen hankkinut tai ilmentäessäni itseäni autenttisesti maailmassa ja ihmissuhteissani, tulen itselleni näkyväksi. Riittävän avaran peilipinnan omaavia ihmisiä on yhä vähemmän ja samalla jokaisen sellaisen arvo nousee yhä korkeammaksi.

Tosiasia siitä, että olen yksin on yhä konkreettisempaa. Ja juuri tälle yksinololle antautuminen on se mistä käsin voin autenttisesti vuorovaikuttaa toisten kanssa, odottamatta heiltä täytettä sisälleni. Mitä enemmän annan itsestäni, sitä enemmän opin itsestäni. Mitä vähemmän odotan ulkopuolelta, sitä enemmän vastaanotan.

Olemme pohjimmiltamme yhtä ja samaa, riippumatta siitä tunnistammeko tätä. Inhimillisellä tasolla olemme kuitenkin erillisiä ja tulemme olemaan tällä tasolla erillisiä loppuun saakka. Kommunikaatio, vastuu itsestäni ja autenttinen oleminen siellä missä olen, ovat inhimillisellä tasolla edellytyksiä sille, että minä voin tulla ennen kaikkea itseni ja sopivissa määrin toisten näkemäksi.

Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua kääntymään itsesi pariin.

***

Laita kirjoitus myös jakoon mikäli se puhutteli sinua.

Keskustelua läsnäolosta

Lapsuuden tuttavani Juha-Matti Heiskanen ehdotti taannoin minulle videoitavaa keskustelua läsnäolosta. Juha-Matti on tutkinut ravintoa, meditaatiota ja läsnäoloa viime vuosina ja jälleennäkemisen myötä näistä asioista on käyty hyviä keskusteluja. Myös Rohkea elämä -kirjani on inspiroinut Juha-Mattia ja tuonut konkretiaa siihen mitä läsnäolo on.

Videolta löydät meidät puhumassa mm. seuraavista asioista:

  • epävarmuus ja miten olla sen kanssa
  • mitä läsnäolo on?
  • miten menetän energiaa sen myötä, että huomioni on kokoajan ulkopuolella?
  • mitä on itsekkyys ja miten se eroaa itselle läsnäolemisesta?
  • miten olla sen kanssa kun tiedä mitä sanoa?
  • miksi inhimilliset emootiot ovat suora tie voimavaraantumiseen?

Suositus: koska ääni on hetkittäin matala, kuuntele joko kuulokkeilla tai tilassa, jossa ei ole melua.

Ota kantaa asiaan ja jaa halutessasi toisillekin somessa pohdittavaksi.

Jos haluat tuntea itsesi, tarvitset avuksesi toisia

Istuimme jälleen eilen ihmisryhmän kanssa kotonani. Siitä on noin kaksi vuotta kun viimeksi olen kutsunut vieraita ihmisiä kokoontumaan läsnäolon merkeissä kotiini. Kotiin kutsuminen on erilainen kokemus kuin se, että tapaamme vaikkapa retriitillä.

Kutsun ihmisiä tällaisessa hengessä luokseni tietysti siksi, että olen valinnut toimia ammatikseni tällaisen kutsujan roolissa. Minulla on kuitenkin myös henkilökohtaiset syyni. Yksi niistä on se, että se on minulle hyödyllistä.

Kotiin kutsuminen on henkilökohtaisempaa. Se tulee lähemmäs minua monella tapaa. Ja juuri tämä on se tärkeä asia. Kun ihminen, asia tai tapahtuma tulee minua lähelle, se näyttää minulle jotain itsestäni.

Ryhmä ihmisiä on kuin maailma pienoiskoossa

Kun istun alas ihmisryhmän kanssa, voin huomata kuinka yksi ihminen tuo minussa esiin tietynlaisia asioita ja toinen toisenlaisia. Kun maltan kuulostella reagoimisen sijaan, saatan huomata kuinka yhden ihmisen jakaminen herättää minussa myötätuntoa ja toisen ihmisen kriittinen olemus herättää minussa kritiikkiä häntä kohtaan. Jonkun näkemykset ärsyttävät ja toisia haluaisin tukea. Näin näen sen millaisiin uskomuksiin itse identifioidun.

Asiat, joita minussa tapahtuu ovat niitä samoja, joita minussa tapahtuu kun kuljen maailmassa. Toisinaan ne menevät minulta ohi koska en aina ole arjessani yhtä läsnä kuin tällaisessa läsnäolon syventämiseen tarkoitetussa illassa.

Päästämällä toiset lähelle, minun on mahdollisuus oppia enemmän

Kun käyn kertaluontoisessa itsetuntemus työpajassa, voin oppia itsestäni jotain. Koska luottamus syntyy ja tutut roolini rakoilevat vasta ajan kanssa, kertaluontoinen tapahtuma voi tarjota minulle rajallisesti mahdollisuuksia nähdä itseni.

Kun tapaan samojen ihmisten kanssa useita kertoja, kenties jopa hieman pidempiä aikoja, alan rentoutua ja paljastaa itsestäni asioita. Niin kauniita asioita kuin niitä vähemmän kauniita, jotka on usein varattu vain läheisille ihmisille, jos heillekään. Silloin kanssakäyminen alkaa palvella minua uudella syvyydellä. Tämän vuoksi pyrin itse tarjoamaan sellaista työskentelyä itsetuntemuksen parissa, jossa on jatkumoa.

Mitä enemmän ja toistuvasti altistun toisille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Kun vaikkapa jaan itsestäni näille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Mitä enemmän toiset jakavat itsestään, sitä lähemmäksi he voivat tulla.

Kun ihmiset ympärilläni ovat kiinnostuneita tuntemaan itsensä, edes jossain määrin, muodostamme yhdessä ympäristön, jossa voimme oppia. Mitä aidompaa ja läheisempää kanssakäymisemme on, sitä enemmän voin oppia halutessani.

Kanssakäymisessä voin oppia omista rooleistani

Vaikka intentiomme olisi ryhmässä se, että oppisimme tuntemaan itsemme, voin huomata pian, että tällaisessakin ryhmässä minä olen taipuvainen ottamaan jonkin niistä tutuista rooleista, joita minulla on. Huomaan tämän myös muissa. Se, joka on tottunut kertomaan näkemyksistään, on kertomassa niitä. Yhden tapa vältellä epämukavuutta on esittää sarkastisia kommentteja puhutusta sisällöstä. Yksi vetäytyy ja katselee kriittisesti toisia. Joku alkaa neuvomaan. Yksi on aina auttamassa kun joku paljastaa jotain surullista sydämeltään. Yksi on se, joka alkaa itkeä.

Ne samat roolit, joita elämme jokapäiväisessä elämässämme tulevat mukaan myös sinne, missä haluaisimme oppia erottamaan ne itsestämme. Juuri tämä tekee itsetuntemuksesta vaikean lajin. Minun pitäisi oppia näkemään itseni.

Jokainen ihminen elämässäni palvelee minua jos todella haluan nähdä itseni

Siihen tarkoitettu ryhmä on hyvä paikka itseni tuntemiseen. Samat periaatteet toimivat kuitenkin kaikkialla. Jos maltan harjoittaa läsnäoloa, jokainen elämäni hetki palvelee minua. Läsnäololla tarkoitan sitä, että maltan aistia, tuntea ja havaita mitä omassa kokemuksessani tapahtuu sen sijaan, että huomioni on lähestulkoon täysin ulkoisissa tapahtumissa.

Puolisoni, esimieheni, ystäväni ja kaupan kassa. Jos maltan olla läsnä, jokainen noista ihmisistä koskettaa minua jollain tapaa olemuksellaan ja mahdollistaa sen, että voin nähdä jotain itsessäni. Yhden reaktio paljastaa minun tapani reagoida tuollaiseen reaktioon. Jonkun suru palajastaa kyvyttömyyteni olla avoin tuntemaan sydämelläni. Yhden innostus näyttää sen kuinka jäykistyn ja tuomitsen. Ystävän instapostaus paljastaa minussa olevan kateuden.

Pienet lapset ovat erityisessä asemassa, sillä he eivät vielä osaa kovin hyvin pidätellä reaktioitaan. Siksi he vastaavat luontaisesti sinun olemiseesi kokoajan. He reagoivat jatkuvasti. Jos maltat noissakin hetkissä olla kiinnostunut siitä mitä koet itsessäsi, huomaat, että lapsen oleminen liittyy sinuun. Hän päästää sinut lähelleen koska ei vielä osaa kovin hyvin pitää sinua etäällä. Siksi hän toimii sinulle hyvin myös peilinä.

Lapsenomaiset opettajat

Erinäisissä ryhmissä on erilaisia opettajia. Vuosien varrella olen itse tavannut monenlaisia ja saanut myös kokea sen kuinka käsitykseni siitä mitä tällainen opettaja on, on muuttunut.

Opettaja voi tarkoittaa ihmistä, joka antaa minulle informaatiota tai työkaluja. Omalla kohdallani opettaja on ollut toisinaan myös ihminen, jonka kanssa olen tehnyt terapeuttista työtä. Kun oppimiskohteenani on kuitenkin läsnäolo, olen huomannut, että tärkein opettaja minulle on ihminen, joka jos osaa olla läsnä, olla avoin ja päästää inhimillisesti lähelleen.

Tällainen ihminen ei niinkään ole minulle niitä asioita, joita kaipaan. Hän on. Kuten lapsi, hän näyttää minulle sen miten se vaikuttaa häneen kun olen torjuva. Jos olen mielessäni levoton puhuessani hänelle, näen hänestä sen, että hän ei ymmärrä mitä puhun, koska en ole läsnä vaan mieleni maisemissa ja siksi sekava. Kun yritän saada hänestä jotain, tunnen kuinka etäännyn itsestäni ja siten hänestäkin. Hän antaa tämän kaiken tapahtua, usein ottamatta kantaa siihen.

Opettajan ja oppilaan suhde voi muistuttaa monella tapaa lapsen ja vanhemman suhdetta toisinaan. Oppilaana yritän toteuttaa omia roolejani suhteessa opettajaani, huomaten jokaisen niistä vievän minua etäämmälle. Opettaja antaa sen tapahtua. Hän ei opeta tai korjaa vaan antaa minun halutessani oppia, olemalla paikalla ja osa tätä välillemme muodostuvaa ainutlaatuista suhdetta.

Käsitykseni siitä, että on olemassa ihminen, joka voi auttaa minua matkallani on rikkoontunut monia kertoja. Palaan aina siihen, että minun on tehtävä työni ja ainoastaan itse voin nähdä itseni. Samaan aikaan arvostus ja ymmärrys sitä kohtaan kuinka arvokasta on löytää ihminen/ihmisiä, joka on käytettävissä sitä varten, että minä saan oppia, on kasvanut päivä päivältä.

Sitä, että joku ihminen suostuu olemaan kanssani ihmissuhteessa, suostuu päästämään minut lähelleen ja suostuu siihen, että minä askel kerrallaan näen sen mitä kaikkea tuon välillemme. Olemaan todellinen ystävä.

Itsetuntemus leikki on antamis- ja läheisyys leikki

Itseni tuntemisessa on kyse siitä, että tulen lähemmäs itseäni. Yhä intiimmin ja intiimimmin. Vuosia takaperin minulla oli monenlaisia ajatuksia siitä mitä itsetuntemus tai henkisyys on. Nuo ajatukset ja uudet uskomukset ovat hyvin eri asia kuin se aito kosketus itseeni ja todellisuuteen, johon olen sittemmin tutustunut paremmin.

Kun huomaan tuomitsevani, voin antaa itseni tuntea kuinka se työntää kaikkea kauemmas ja siten astua hieman lähemmäs itseäni. Kun huomaan kaipaavani, voin nähdä sen kuinka huomioni on kaipuun kohteessa sen sijaan, että tuntisin sisälläni olevan vajavuuden. Kun annan itseni tuntea sen, tulen lähemmäs itseäni.

Kun syytän toista, olen etäällä itsestäni ja siitä mitä koen. Kun maltan rehellisesti nähdä ja kokea sen mitä minussa tapahtuu, sen mistä syytän toista, tulen lähemmäksi itseäni. Kun arvostelen tapahtumia ja kerron näkemyksiäni siitä, voin huomata kuinka mentaaliseksi olen muuttunut ja kuin etäiseksi tunnen itseni tunne- ja kehon tasolla. Näin tulen lähemmäs.

Itseni antaminen on aktiivinen tapa mennä lähemmäksi elämää. Kertomalla läheiselleni rehellisesti siitä mitä koen sisälläni. Antamalla omaa energiaa ystäväni muuton auttamiseksi, pyrkien sielläkin olemaan läsnä. Ojentamalla auttavan käden kun ihminen pudottaa kaupassa ostoksen maahan. Hymyilemällä kun ystäväni kuulostaa vakavalta. Haukottelemalla silloin kun kanssani keskusteleva ihminen on levoton. Antamalla siis rehellisesti sen kuka olen siinä hetkessä.

Ihmiset ovat poikkeuksellinen apu matkallani sillä vuorovaikutuksessa on aina mahdollisuus olla läsnä ja antaa toisen koskettaa minua tavalla tai toisella. Toiselle antaminen on aina mahdollisuus aktiivisesti astua lähemmäs. Sitoutuminen on aina mahdollisuus päästää yhä lähemmäksi.

Ilman toisia minun on helppo jäädä piiloon itseltäni. Ilman peiliä on paljon vaikeampi nähdä itseäni. Ilman toisia on helppo uskoa siihen, että minä olen erillinen, itsenäinen ja irrallaan kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu.

Mitä se tarkoittaa, että toinen ihminen on peilini?

Asiassa on monia tasoja. Käytännöllisin tapa lähestyä tätä on mielestäni se, että kun olen tekemisissä peilin kanssa, se pyrkii aina osoittamaan itseeni. Peilin hyödyntäminen on siis kiinni siitä, kuinka halukas olen katsomaan itseeni kanssakäydessäni sen kanssa. Mitä minä koen, eli aistin tunnen ja havaitsen.

On helppo erehtyä katsomaan peiliä sen sijaan, että katsoisin sitä mitä se näyttää, eli itseeni. Kysymys siitä mitä tämä ulkoinen kertoo minusta ei avaudu jos katson yhä sinne ulos sen sijaan, että katson itseeni.

Jokaisella peilillä on oma juttunsa käynnissä. Hän on oma pelaaja tässä ihmeellisessä elämän pelissä. Hän kuitenkin palvelee minua siten, että hän tulee elämääni ja jos olen halukas, voin katsoa hänen sijaan hänen kautta itseeni.

Kun istun ryhmässä, koetan antaa itseni aistia, tuntea ja havaita mitä minussa tapahtuu. Näin katson peilin avustamana itseeni. Jokainen ihminen koskettaa minua jollain tapaa ja sillä syvyydellä millä olen valmis antamaan sen koskettaa. On oma valintani kuinka kiinnostunut olen sitä hyödyntämään.

Kiitän jokaista ihmistä siitä, että hän suostuu näyttelemään elämässäni sitä roolia, jossa hän auttaa minua tuntemaan itseni. Että autat minua näkemään sen mitä en rakasta vaan pidän etäällä.

***

Jaa kirjoitus ja anna toisillekin mahdollisuus tunnustella sen sisältöä.

Kuljetko sinäkin yrittämisen ja passiivisuuden kehää?

Viime kevät ja alkukesä oli kaunista aikaa sen vuoksi, että se teki muutoksen suunnitelmiin. Niihin tavanomaisiin askareisiin, joita siinä kohtaa olin tottunut toimittamaan. Siinä tilassa, jossa pöytä oli normaalia puhtaampi, oli helppo huomata kuinka kutsuvaa olisi joko puskea asioita käyntiin ja pysymään ennallaan tai passivoitua.

Kesä on ollut ollut mainiota aikaa seurata sitä kuinka vaikeaa on pysyä näiden kahden välissä. Rennosti aktiivisena.

Miten pysyä rennosti liikkeessä ja olla utelias siitä miten käyttää aikaansa rakentavasti kun aikataulu tyhjenee ja tietämättömyys on läsnä? Miten pysyä uteliaana ja keskustella säännöllisesti itseni kanssa siitä mitä tarvitsen ja mitä haluan rakentaa, kun aiemmin päiviäni muovanneet ohjenuorat eivät enää toimi?

Tietämättömyys ja läsnäolo eivät ole aina miellyttäviä kokemuksia. Se, että joudun itse aktiivisesti rakentamaan ohjenuoran omiin päiviini on vaativaa. Yritän ylläpitää tuttuutta ja toisaalta tunnen vetoa erinäisiin todellisuuspakoisiin toimiin, kuten vaikkapa tv -sarjat.

Olisi helppoa ajatella, että tämä kaikki johtuu ympärillä tapahtuvista asioista ja muutoksista. Tosiasiassa huomaan kuitenkin, että tämä sama puskemisen ja passiivisuuden kehä on aina ollut keskeinen osa elämääni.

Yksi väsyttävä tekijä on se, että pyrimme jatkuvasti ylläpitämään jonkinlaista kuvaa itsestämme. Tämä on puskemisen ydin.

Elämääni on aina värittänyt tavoite olla jonkinlainen. Ison osan aikaa en ole siitä kovin tietoinen. Minun kohdallani tuota kuvaa värittää tehokkuus, coolius, suoraviivaisuus, voima ja selkeys. Se on ihanne, jonka olen omaksunut jo varhain. Juuri tämä kuva ja sen eri versiot ovat se, joka synnyttää minussa puskemista. Täytyy tehdä näin, ei saa olla noin, tuo ei ole hyvä juttu ja niin edelleen. Vaikka nämä asiat ilmenevät minussa vuosien tutkimustyön jälkeen hienovaraisemmin kuin aiemmin, ne joka tapauksessa ilmenevät. Ja ne ovat ne samat asiat, joita huomaan toistavani, yhä uudelleen ja uudelleen. Taipumukseni eivät muutu kovin paljoa, mikä on yhtaikaa ikävä asia ja hyvä asia. Ainakin tiedän minkä parissa työskentelen.

Kukapa tällaista yritelmää jaksaisi loputtomiin, tai no, ehkä jotkut jaksavatkin. En tiedä pitäisikö heitä kohtaa tuntea myötätuntoa vai kateutta.

Juuri tämä puskeminen ja yritys on se mikä synnyttää tarpeen myös passiivisuudelle. Yrittäminen on väsyttävää ja synnyttää kaipuun pois siitä elämästä, joka on väsyttävää. Mikä tahansa turruttava ja huomion pois itsestäni vievä toimii. Jokaisella meillä on oma viihteemme ja pakokeinomme. Yleensä monet niistä ovat miellyttäviä ja tarjoavat jonkinlaisen pikaisen rentoutumiselta tuntuvan kokemuksen. Mutta niistäkin jää tavalla tai toisella huono olo. Sarjojen jälkeen väsynyt olo, makeisista tunkkainen fiilis ja päihteet eri muodoissaan ottavat myös oman maksunsa.

On vaikeaa olla siellä niiden välissä. Ihan vain olla, olematta kuitenkaan passiivinen.

Olisiko sinustakin mukava kokea enemmän eloisuutta?

Kaikista kaunein puoli rennossa aktiivisuudessa on se, että silloin olen kosketuksissa itseni kanssa. Siihen ihannekuvaa, joka minulla on, ei mahdu spontaanisti sellaisia asioita kuten ilo, leikkisyys, innostuminen, välittäminen, epäitsekäs antaminen ja niin edelleen. Tunnistan kuvassani jopa niin tarkan yksityiskohdan, että rintakehän täytyy olla täydempi ja suurempi kuin vatsani. Miten ihmeessä voisin olla rennosti elämässäni, jos en voi edes antaa vatsani rentoutua? Miten voisin kokea luontaista elinvoimaani, jos minun täytyy jännittää se osa kehostani, jonka kautta olen kosketuksissa tuohon elinvoimaan, eli vatsani.

On sanomattakin selvää, että passiivisessa tilassa en koe yhtään sen autenttisemmin itseäni kun yrittäessäni ylläpitää elämääni ja ihailemaani kuvaa itsestäni.

Vaikka se eloisuus, jonka kanssa olen kosketuksissa ollessani läsnä ja luopuessani yrityksestäni olla jotain on nautinnollista ja elävöittävää, se herättää monenlaisia tunteita. Saatan huomata lapsuudestani peräisin olevia muistoja siitä miten tuohon autenttiseen persoonaani on suhtauduttu. Milloin huomaan jännittyväni koska tämä eloisuus on liikaa, milloin tunnen häpeää ja milloin alan pelätä, että tunteeni tulevat torjutuksi. Toisinaan huomaan myös pitäväni eloisuuttani, rentoa vatsaani ja tuntevaa sydäntäni ällöttävänä. Se on niin kaukana siitä kuvasta, jota olen oppinut ihailemaan. Ja tämä vatsa, joka pömpöttää, voi hitto soikoon..

Samaan aikaan monet asiat tuntuvat erilaisilta kun olen yrittämättä ja osaan luopua kuvasta. Olen aktiivinen elämässäni mutta autenttinen. Tunnen enemmän. Seksuaalisuuteni onkin moniulotteisempaa kuin aavistin. Minussa herää uudenlaisia inspiraatioita. Minulla on enemmän energiaa ja energisyys kestää. Levätessäni olen energinen ja toimiessani osaan samalla levätä. Nämä eivät yleensä mahdu samaan kokemukseen yhtaikaa.

Kuulostellessani näitä vaiheita kesän ajan tulin siihen johtopäätökseen, että minun on tärkeää olla aktiivinen. Näinhän sanovat maailman onnellisimmat ja pisimpään elävät ihmisetkin, salaisuus on siinä, että ei hoppuile mutta pysyy jatkuvasti aktiivisena. Tämä on minun mielestäni aika harvinaista yleisesti ottaen. Kun kadulla kävelee, rennosti ja avoimesti kulkeva, läsnäoleva ihminen on harvinaisuus.

Puskea, väsyä ja vetäytyä todellisuudesta lepäämään. Mitä jos pysyisi näiden välissä? Kirjoitin kirjassani Rohkea elämä tästä asiasta kirjan neljännen askeleen, Todellisen toiminnan kohdalla. Todellinen toiminta ei ole minäkuvansa ylläpitämistä tai puskemista. Se on spontaania, aktiivista toimintaa, joka perustuu rehellisyyteen siitä kuka juuri nyt olen ja millainen toiminta auttaa minua säilyttämään kosketuksen tähän hereillä olevaan tilaan, jossa en väsytä itseäni mutta olen aktiivinen elämässäni.

Osaatko kuvitella kuinka paljon enemmän saat aikaan kun toimintasi ei kuluta sinua samalla tavalla? Kuinka paljon enemmän aikaa sinulla on kun kiire hellittää? Kuinka paljon enemmän koet päivän aikana kun olet aidosti paikalla toimissasi?

Viikot tuntuvat hyvällä tavalla pitkiltä ja päiviin mahtuu monenlaista. Illalla menee ilomielin nukkumaan.

Olenko valmis luopumaan jostain, jotta saisin kokea tämän rikastuttavan eloisuuden?

Tästä todellisessa muutoksessa on aina kysymys. Siitä, olenko valmis luopumaan jostain minussa voidakseni antaa tilaa sille mitä on? Kumpi on tärkeämpää, sen saavuttaminen mitä olen yrittänyt tavoitella vai se, että saan kokea itseni ja ilmentää itseäni?

Tiedän, että sellaiset sanat kuten kokea itseni ja ilmentää itseäni voivat olla hämmentäviä. Mitä ne tarkoittavat? Se on asia, johon jokaisen meistä on itse tutustuttava kun päästämme hieman irti siitä jatkuvasta toiminnasta, joka värittää päiviämme, menemättä kuitenkaan passiivisuuden puolelle ja alamme toimimaan elämässämme kuulostellen. Harjoittaen sitä paljon puhuttua läsnäoloa.

Onko minun oltava niin vakavasti otettava, suora, cooli ja miehinen kuin sisällä kantamani kuva ehdoittaa? Voisinko ollakin rento ja hassu. Viattoman leikkisä? Kaipaava, inhimillinen ja herkkä?

Onko sinun oltava niin hyvä kaikille ihmisille, aina auttamassa tai tukena toisille? Vai voisitko sen sijaan ollakin hieman hiljaisempi, yksinäinen, kiukkuinen ja omaa tilaa tarvitseva?

Puskemisen ja passiivisuuden välillä menevä tie on aina alussa vähän ahdas. Siellä ovat aluksi kavereina kaikki ne sisälläni olevat ilmiöt, jotka olen sivuuttanut joko touhottaessani tai passivoituessani. Se on silti huomattavasti avarampi, värikkäämpi ja aidosti eteenpäin vievämpi tie kuin kaksi aiempaa.

Tämä rento aktiivisuus tuo mukanaan onnellisuutta monissa eri väreissä. Tulen juttelemaan asiasta 5.8 kello 19:00 – 20:30 järjestämässäni maksuttomassa webinaarissa. Voit ilmoittautua mukaan täältä ja jatketaan keskustelua aiheesta siellä.

 

Onko rakkaus taito? Vai jotain muuta.

Me puhumme paljon rakkaudesta. Kaikki eivät uskoakseni kuitenkaan pysähdy tunnustelemaan kysymystä siitä, mitä rakkaus oikeastaan on. Sitäkin harvemmin törmään keskusteluissa siihen, että keskustelukumppanini toteaisi ääneen ne tärkeät sanat, jotka voisivat johdattaa lähemmäs asiaa; minä en oikeastaan tiedä mitä rakkaus on. Mutta haluaisin oppia siitä lisää.

Yleisimmin rakkaus samaistetaan johonkin niistä kokemuksista, joita koemme kun ihastumme ja tunnemme läheisyyttä jonkun toisen kanssa. Tapaamme ihmisen, jonka myötä koemme enemmän avoimuutta, iloa, läheisyyttä ja sydämellisyyttä. Usein myös seksuaalinen veto ja kokemus siitä, että haluamme toista niin lähelle kuin mahdollista, mielellään kokonaan yhdeksi toisen kanssa, mielletään rakkaudeksi. Tämän vuoksi pidämme rakkautena myös niitä hetkiä, joissa yritämme pitää kiinni rakkauden kohteesta, kaipaamme rakkautemme kohdetta ja koemme vaikkapa mustasukkaisuutta rakkauden kohteestamme.

Jotkut näkemykset sanovat, etteihän tämä ole rakkautta vaan enemmänkin jonkinlainen riippuvuussuhde. Minusta se on ymmärtämätön, vaikkakin hassu lähestymistapa asiaa kohtaan. Niin moni rakkauslaulu kertoo hetkin riipaisevasta ja toisessa hetkessä kaiken kauneudella täyttävästä rakkaudesta, että täytyyhän sen olla totta monelle meistä.

Seksuaalisuuden sanotaan olevan rakkauden alhaisin muoto. Se on haluavaa, joskus pakottavaa ja usein myös eläimellistä ja takertuvaa. Etenkin jos rakkaus toista ihmistä kohtaan ei pidä sisällään mitään muuta. Minulle se ei silti tee siitä huonompaa tai vähemmän tärkeää kuin muunlainen rakkaus. Se on rakkautta sen kehollisimmassa muodossaan.

Seksuaalisen rakkauden lisäksi moni tuntee emootionaalisen rakkauden. Tunteen siitä, että on viimein löytänyt ihmisen, joka näkee minut, rakastaa minua ja mahdollistaa sen, että saan kokea niitä emootionaalisia tunteita, joita olen kaivannut kokea. Emootionaalisen rakkauden kaunis puoli on se, että se avaa meitä emootionaalisesti. Niin toinen kuin me itse pääsemme lähemmäs itseämme.

Rakkaus näistä näkökulmista on sitä, että se saa ilmentyä kehollisesti ja emootionaalisesti. Saamme kokea sitä mitä kaipaamme kokea näillä tasoilla. Mutta onko rakkaus myös jotain muuta kuin saamista?

Antaminen

Rakkaus virtaa kahteen suuntaan. Niin minuun kuin minusta toisille. Antaminen voi tarkoittaa monia asioita. Se on sen ihmisen, asian tai yhteisön huomioimista, johon rakkauden kohdistamme. Pelkkä fyysisten asioiden antaminen ei kuitenkaan ole ainoa muoto. Kun haluamme ravita vaikkapa toista ihmistä, voimme antaa hänelle itsestämme. Muistatko edellisen kerran kun sinulle läheinen ihminen kertoi sinulle jotain, joka oli hänelle hyvin henkilökohtaista ja intiimiä? Tuossa hetkessä saatoit tunnistaa sen, että tämä itsensä sinulle antaminen tuntui rakkaudelliselta ja ravitsevalta sinullekin.

Antaminen voi olla sitä, että annat itsestäsi jotain hyvin henkilökohtaista tai kutsut toisen tekemään niin ja tarjoat siihen turvallisen tilan. Tilan, joka on vastaanottava ja avoin.

Avoimuus

Itsensä hyväksyminen on viime vuodet ollut pinnalla olut termi. Käytännössä tämä hyväksyminen on sitä, että annamme tilaa sille mitä koemme ja millaisia olemme. Olemme avoimia olemassa olevalle todellisuudelle sen sijaan, että pyrkisimme jatkuvasti muokkaamaan sitä vaikkapa itsemme muokkaamisen muodossa. Tai toisen ihmisen muokkaamisen muodossa.

Olen kohdannut elämässäni monta sellaista ihmistä, joka toivotti ajatukseni, tunteeni, toiveeni ja toimintani tervetulleeksi sellaisena kuin se on, hetkessä, jossa itse suhtauduin näihin asioihin tuomitsevasti tai arvostellen. Noissa hetkissä olen kokemuksellisesti ymmärtänyt paitsi sen kuinka haastavaa minun on ollut rakastaa itseäni sellaisena kuin olen, myös sen miltä hyväksynnän muodossa ilmenevä rakkaus maistuu, tuntuu ja näyttää. Se on avoimuutta ja tuosta avoimuudesta kumpuavaa sydämellistä ymmärrystä sitä kohtaan mitä on.

Myötätunto

Sydämellinen ymmärrys tarkoittaa myötätuntoa. Se on avoimuutta omaa tai toisessa syntyvää kokemusta kohtaan ja sen tuntemista omassa sydämessä. Se on sitä kun annan omaan sydämeeni sattua silloin kun toinen kertoo minulle kuinka häneen on sattunut. Se on sitä kun ilahdun sydämessäni ja annan silmäkulmieni kostua kun toinen ihminen kertoo häntä koskettaneesta asiasta. Vailla tarvetta tehdä sille mitään.

Myötätunnosta on toisinaan puhuttua rakkauden korkeimpana muotona. Kuulin kerran myös sanat; ymmärrä myötätunnollasi, tai ymmärrät aikojemme tapahtumat väärin.

Mieleni ei koskaan voi rakastaa tai ymmärtää tavalla, joka tavoittaisi toisen tai oman inhimillisyyteni. Kun haluan rakastaa, minun täytyy voida olla paitsi avoin, antaa kokemusteni myös koskettaa sydäntäni syvästi ilman, että reagoin muuttaakseni asioita.

Onko rakkaus myös toimintaa?

Iso osa toiminnastani perustuu reaktiivisuuteen. Siihen, että reagoin tapahtumiin muuttaakseni joko sitä mitä koen tai sitä mitä ulkopuolellani tapahtuu. Reaktio on aina avoimuuden vastakohta.

Rakkaudellinen toiminta tarkoittaa minulle sitä, että kykenen ensin olemaan avoin sille mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu. Kun en reagoi, löydän usein erilaisen ja uuden tavan toimia tilanteessa. Tavan, joka on rakkauden informoima. Ollessani tilanteessa, joka herättää minussa epävarmuudeksi kutsutun emootionaalisen reaktion, taipumukseni olisi joko muuttua tuoksi epävarmuudeksi, kompensoida sitä pullistamalla rinnuksia tai yrittämällä muuttaa sitä asiaa ulkopuolellani, joka triggeröi tämän reaktion. Kaikkia värittää se, etten kykene olemaan avoin sille mitä tapahtuu.

Olen varma, että olet joskus huomannut toiselle ihmiselle itsestäsi kertoessa, että hän ei kykene olemaan läsnä tässä tilanteessa vaan reagoi siihen, pitääkö paikkansa? Tuntuiko sinusta tuolla hetkellä siltä, että sinut kohdattiin rakastavasti? Veikkaan, että ei. Olen myös varma, että tunnistat yhtälailla sen, että toimit usein myös itse näin. Se on inhimillistä ja tuttua meille jokaiselle.

Kun maltan olla toimimatta reaktioni ohjaamana ja sen sijaan kykenen olemaan avoin ja hengittämään, huomaan, että löydän itsestäni uudenlaisen tavan toimia. Tavan, joka tuntuu uudelta ja siksi usein hieman epämiellyttävältä. Samalla olen kuitenkin avoimemmassa tilassa ja voin kokea jonkinlaisen rakkauden olomuodon heräävän itsessäni sen sijaan, että sulkisin sen pois toimiessani reaktioni pohjalta.

Rakkaudella on monia muotoja ja värejä. Parhaiten tämän huomaa ihmisryhmässä.

Rakkauden harjoittelu ihmisten välisessä kanssakäymisessä

Vuosi sitten kuulin ensimmäisen kerran sanat siitä, että ihmiselle tekee hyvää kerääntyä saman ihmisryhmän kanssa yhteen läsnäolon hengessä säännöllisesti. Tämä perusteltiin sillä, että tullessaan läheiseksi näiden ihmisten kanssa, alamme huomata, että he edustavat kaikkia maailman ihmisiä, tai omaa maailmaamme pienoiskoossa.

Kun lähelläni on ihmisiä, jotka eivät ole minulle etäisiä ja joiden seurassa minulla on intentio siihen, että olen läsnä sille mitä minussa tapahtuu, huomaan helposti sen kuinka vaikea minun on rakastaa.

Yhtä ihmistä on vaikea kuunnella ja huomaan arvostelevani häntä. Toisen jutut ärsyttävät ja kolmannen jutut herättävät minussa kiinnostusta, huomaan haluavani hänestä jotain. On vaikeaa vain olla avoin. Nämä samat asiat kohdistuvat minuun itseeni, toisiin ihmisiin ja asioihin elämässäni myös arjessa.

Kun olen hereillä reaktioistani, huomaan tulevani tietoisemmaksi siitä itsessäni, mikä estää minua rakastamasta. voin ryhmässä harjoittaa kärsivällisyyttä kun koen tylsyyttä. Voin kohdella ystävällisesti ja avoimesti niitäkin, jotka ärsyttävät ja voin pidättäytyä hamuamasta niitä asioita niiden ihmisten kanssa, jotka herättävät minussa kiinnostusta. Tai voin lähestyä tällaista ihmistä ja kertoa siitä mitä koen hänen suhteensa, joka voi olla monelle meistä se tarpeellinen rohkea ja kasvattava askel.

Rakkauden olomuodot?

Aloitin kirjoitukseni siitä, että rakkaus on monelle meistä fyysistä ja emootionaalista. Haluavaa, kaipaavaa, tarvitsevaa ja täyttävää niin fyysisesti kuin emootionaalisesti.

Avoimuutta, läsnäoloa ja hyväksyntää harjoitellessa on mahdollista tutustua myös toisenlaiseen rakkauteen. Sen muotoja ovat mm. myötätunto, ilo, rohkeus, voima, luottamus ja välittäminen.

Nämä ovat asioita, joita voimme harjoitella. Ennen kaikkea ne kuitenkin ovat sellaisia ilmiöitä, jotka heräävät meissä kun olemme läsnä ja avoimia elämälle sellaisena kuin se on. Ajan kanssa alamme huomata, että rakkaus on meissä oleva substanssi, aine ja elävä energia, joka vastaa elämämme tilanteisiin oikealla tavalla kun annamme sille tilaa reaktioidemme ohjaamana toimimisen sijaan.

Mitä rakkaus siis on?

Rakkaus ilmenee fyysisesti haluna ja intohimona. Se antautumista fyysisesti ja se on maailman tai toisen ihmisen ottamista fyysisesti.

Rakkaus on käytännön tekoja, jotka kertovat toiselle tämän merkityksellisyydestä.

Rakkaus on läheisyyttä ja täyttävä emootionaalinen kokemus.

Rakkaus on hyväksyntää ja avoimuutta. Sydämellä ymmärtämistä.

Rakkaus on meissä asuva ja erilaisia muotoja ottava elävä energia.

Rakkaus on jotain, johon voimme kasvaa harjoittamalla rakkautta elämämme konkreettisten tapahtumien keskellä, hetki hetkeltä.

Mitä sinä ajattelet tai koet rakkauden olevan? Koetko rakkautta ja jos, mitä se tarkoittaa konkreettisesti? Osaatko mielestäsi toimia rakkaudesta? Miten voisit oppia rakkaudesta tai rakastavasta toiminnasta?

Jaa kirjoitus myös tuttavillesi.

Mitä se tarkoittaa kun sanon; minä rakastan sinua?

Toivon sinulle hyvää.

Että saat kokea kaiken sen mikä on sinulle merkityksellistä.

Että saat kasvaa, puhjeta kukkaan ja antaa vain sinulle luovutetun tuoksun levitä maailmaan.

 

Sitä, että olen sinulle rehellinen, jotta ravitsen samaa sinussa.

Että sitoudun siihen mikä syntyy välillemme, mitä valitsemme yhdessä rakentaa ja minkä mahdollisesti myös saatamme lepoon.

 

Halua osallistua siihen ja todistaa sitä muutosta, jonka kipinöistä rakkaus syttyy ja saa voimansa yhä uudelleen ja uudelleen.

Sitä, että myönnän kun sydämeni kivettyy, jotta se voi pehmentyä. Että näen jäykistymiseni, jotta voin elävöityä. Että myönnän kun olen unohtanut itseni, jotta voin jälleen saapua luoksesi.

 

Se on uteliaisuutta sinusta. Ei vain tietystä sinusta vaan siitä sinusta, joka paljastuu meille yhä selkeämmin kun vaihdat kasvoja vuosien varrella. Lupaan, etten koskaan usko, että olet vain se mitä näen juuri nyt.

Sitä, että uskaltaudun lähestymään sinua toiveitteni kanssa. Pyydän, ilmaisen haluavani, uskaltaudun antautumaan ja pyrin antamaan sen mitä olen. Että uskallan tulla yhä lähemmäksi.

 

Se on myös käytännöllistä. Olisi hienoa puhua rakkaudesta loputtomiin. Arjen keskellä näen kuinka todella osaan rakastaa. Hymyilemällä kun laskeudun viereesi pitkän päivän jälkeen. Tarttumalla kantamuksiisi silloinkin kun hyvin jaksat ne itsekin kantaa. Myötätunnolla sitä kohtaan kun tunnen sinun olevan liian väsynyt tuntemaan omaa sydäntäsi.

 

Se on sitä, että valitsen nähdä itseni kauniina, jotta voisin nähdä sinutkin kauniina. Että olen lempeä myös minussa kasvavia rikkaruohoja kohtaan, jotta en niin innokkaasti pyrkisi kitkemään niitä sinusta. Emmehän kumpikaan tiedä miksi nekin lopulta voivat kasvaa.

 

Minulle sinä olet ikuisesti mysteeri. Vuosienkin jälkeen kuin siemen, josta voi versoa mitä vain.

Sitä se on, rakastaminen. Että annan itseni ravita sinua ja suostun siihen, että sinäkin toisinaan ravitset minua, jos niin haluat.

***

Kokeile: valitse henkilö, jolla sanot tai haluaisit sanoa nämä sanat. Kirjoita itsellesi mitä oikeastaan tarkoitat. Haluatko ilmaista sanoilla jotain? Mitä se on? Haluatko saada sanoilla jotain? Mitä oikeastaan tunnet? Ole utelias ja opi rakkaudestasi.

Kun osaat hengittää, opit rakastamaan

Sisäinen puhe: ”Huh, pitää vähän hillitä, alkoi innostuttamaan vähän liikaa. Vähän alko jopa nolostuttamaan.”

Kun tunnen liikaa tai kokemukseni on liian kaukana siitä mitä olen tottunut kokoemaan jokapäiväisessä elämässäni, helpoin tapa hallita itseäni on hallita kehoani ja hengitystäni. Innostus ja viaton ilo jännittyvät kun estän itseäni hengittämästä ja tuntemasta sitä mitä minussa tapahtuu. Jäykkä asento ja kasvojen ilmeiden säätely auttaa minua tässä myös.

Sisäinen puhe: ”Okei, tää on nyt liikaa ja asiatonta. Ei tuolla tavalla saa käyttäytyä. Tää on asiatonta.”

Kun toinen ihminen on liikaa enkä halua ottaa vastaan sitä millä tavalla se koskettaa minua, luontainen tapa pyrkiä rajoittamaan omaa kokemustani sekä toisen käytöstä on olla hengittämättä, jähmettyä ja hallita ilmeitäni.

Miksi en voi olla avoin sille mitä tapahtuu? Hengittää, olla rento ja luonnollinen jännittymisen sijaan?

Haluat osallistua elämääsi aktiivisesti hengittämällä

Kun hengitän, tilanteessa kuin tilanteessa, avaudun väistämättä omalle kokemukselleni. Sisään hengittäessä energisoin, eli vahvistan sitä mitä on. Hengittäessäni ulos annan itseni rentouta siihen mitä on. Kun hengitän ulos, annan sen mitä minussa on myös liikkua.

Kokeile:

Hengitä sisään niin, että vatsasi pullistuu. Jos saat hengityksen tuntumaan sukuelimissäsi tai lantionpohjassasi asti, hyvä. Jos et, nämä alueet ja palleasi saattavat olla jännittyneet.

Pidätä hetki hengitystä. Ja päästä sitten itsesi hengittämään ulos ihan rauhassa. Avusta lopuksi hengitystäsi hieman niin, että uloshengityksesi syvenee. Pidätä hetki ja toista toiseen kertaan. Vain kaksi hengitystä ja olet hieman enemmän kosketuksissa sen kanssa mitä sinussa tapahtuu.

Kun osaat hengittää, opit rakastamaan

Kun olen väsynyt ja muistan hengittää, annan tilaa väsymykselleni. Annan itseni kokea sen. Kun minua kiukuttaa ja annan itseni hengittää, tunnen kiukun itsessäni selkeämmin.

Kun hengitän pinnallisesti ja jännityn, laitan hanttiin. Mille? Juuri sille mitä minussa tapahtuu. Rakastaminen on avoimuutta. Sen syleilemistä mitä on tässä ja nyt.

Kun annan itseni jännittyä ja hengitän, avaudun kokemaan tuon jännittymisen. Kun huomaan olevani tuomitseva ja hengitän, osoitan rakkautta sitä kohtaan, että minussa on tällainen tuomitsevuus.

Haluat olla avoin sille mitä sinussa tapahtuu

Rakkaudella on monia eri makuja. Kun avaudun hengitykseni avulla kokemaan voimattomuuteni, se muuntautuu voimaksi. Kun annan itseni tuntea epävarmuutta, huomaan varmuuden nousevan sisältäni. Kun katson avoimesti sitä kuinka jäykkä ja vakava olen, sallien itseni hengittää, olemustani keventävä ilo alkaa rikastuttaa minua.

Kun annan itseni avautua toisen kiukulle, saatan tuntea sen alla olevan loukkaantumisen ja rakkaus muuntuu myötätunnoksi. Kun keskustelen ystäväni kanssa ja hän kertoo kuinka hänestä ei ole viemään aloittamaansa hanketta loppuun, huomaan muuttuvani rennon itsevarmaksi ja kykenen tukemaan häntä olemalla paikalla hänen horjumiselleen.

Kun hengitän, avaudun sille mitä on tässä ja nyt. Kun annan itseni kokea sen, rakkaus minussa vastaa siihen juuri oikealla tavalla. Kun yritän hallita tai torjun sen mitä on, suljen yhteyteni siihen muuntumiskykyiseen rakkauteen, joka minussa on.

Kokeile:

Pysähdy istumaan hetkeksi ja luo kosketus hengitykseesi. Tuo sitten mieleesi tilanne, joka herätti sinussa viimeksi vahvan emootionaalisen reaktion. Hengitä samalla kun annat muiston herättää siihen liittyvän tunteen.

Kokeile olla tekemättä emootiolle mitään. Anna itsesi vain kokea se ja mahdollisesti sen tuoma reaktio. Hengitä, aisti ja tunne. Ole hengityksen ja muistosi kanssa hetki, esimerkiksi 3 minuuttia. Kysy sitten itseltäsi ääneen kysymys: miten hengitys vaikuttaa kokemukseeni. Vastaa itsellesi ääneen.

Kun hengität, olet kosketuksissa luontaisten voimavarojesi kanssa. Se auttaa sinua töissä, kumppanisi kanssa, lastesi seurassa ja ollessasi itsesi kanssa kahden.

Sen sijaan, että yrittäisit tulla rakastavaksi ihmiseksi tai torjuisit niin itsesi kuin ulkomaailman, kokeile hengittää ja avautua sinulle ja ympäristölle sellaisena kuin se on. Näin opit avautumaan ja olemaan aktiivinen osallistuja elämäsi hetkiin. Vastaanottamaan ja antamaan.

Näin opit rakastamaan.

***

Muistuta asiasta myös tuttaviasi:

 

Rehellisyys on taito käyttää totuutta

Rehellisyys on taito käyttää totuutta. Löydät alta 5.6 järjestetyn webinaarin tallenteen. Antoisaa kuuntelua ja laita video jakoon jos sen käsitelty aihe puhuttelee.

Lähes jokaisella meistä on haava, joka syntyy siitä, että meitä ei ole nähty omana itsenämme

(teksti julkaistu alunperin vuonna 2018 Hidasta elämää -sivustolla)

Ajattelin aluksi kirjoittaa sulle tekstiä miehuuden nykytilasta. Kerron kuitenkin mieluummin jotain siitä, mitä olen oppinut omasta miehuudestani ja minuudestani matkani varrella.

Olet varmasti nähnyt elokuvissa ja tosi elämässäkin sen tyypin, joka vaikuttaa itsevarmalta vaikka pinnan alla on jotain hieman rikkinäistä. Tuo kaveri olin minä ja on edelleen osa minua.

Rikkinäisyys ja sisäinen ristiriita eivät olleet mulle aiheena uusia, kun vuonna 2008 heräsin siihen, ettei elämä voinut jatkua samalla tapaa. Mun sisällä oli apua huutava pikkupoika, samalla kun päällimmäinen kerros mun olemuksessa oli jotain muuta. Puskuri, joka työnsi pois kaikkea sitä mikä muistutti tuosta sisällä olevasta heikkoudesta. Elämä maistui noihin aikoihin taistelulta, jossa juoksin haavaani karkuun.

En ole koskaan kirjoittanut asiasta suoraan. Aiemmin siksi, että haava on ollut herkkä paikka. Myöhemmin siksi, että aiheesta puhuminen herättää välillä muissakin vahvoja tunteita. Ystäväni muistutti kuitenkin taannoin jakamisen merkityksellisyydestä, kun hän mainitsi löytäneensä luottamusta nähdessään toisen eheytyneen huonoista lähtöasemista huolimatta.

Alemmuuden ja huonommuuden ympärille kietoutuva minuus

Mun lapsuus oli monilla tavoin hyvä. Moneen tarinaan verrattuna ruusuinen. Monen asian summana minuuteni alkoi kuitenkin muotoutua sen kokemuksen ympärille, että olen huono, häpeällinen, heikko ja jollain tapaa alempi ihminen. Paha. Kasvuympäristössäni kokemus alemmuudesta ja huonommuudesta oli vahvasti läsnä. Ja kuten jokainen tietää, tuollainen alemmuus ja sen synnyttämä viha siirtyvät jollain tapaa aina toisille.

Aikuistuminen on tarkoittanut sitä, että vapautan kasvuympäristöni vastuusta. Tarinasta on voinut vapautua kun

  1. ymmärrän kokonaisvaltaisesti sen, mille minuuteni on rakentunut
  2. otan vastuun itsestäni
  3. kasvan itselleni siksi vanhemmaksi, joka eheytymiseen tarvitaan

Tämä prosessi on ollut vuosien työ ja jatkuu edelleen.

Työskentely ihmisten kanssa on johtanut siihen käsitykseen, että lähes jokaisessa ihmisessä on olemassa tällainen herkkä paikka. Haava, joka syntyi siitä, ettemme tulleet tarvitsemassamme määrin nähdyksi, arvostetuksi, kohdatuksi ja tuetuksi.

Narsistinen haava

Koska narsismi on nykyisin varsin laajasti käytetty termi, selkeytän sen verran, että en puhu nyt narsismista mielenterveydellisenä häiriönä, vaan jokaiseen persoonallisuuteen kuuluvana ilmiönä. Joidenkin kohdalla näistä ilmiöistä tulee keskeinen osa persoonallisuutta ja pienessä osaa ihmisiä nuo ilmiöt muodostavat sairauden.

Narsistinen haava on haava, joka muodostuu sen myötä, että alkuperäistä olemustamme ei todenneta meille. Meitä ei nähty silloin kun sitä kaipasimme tai sinä ihmisenä, joka olimme. Haavan ydin on kipu siitä, että menetimme itsemme. Sen ympärys muotoutuu jokaisella meistä erilaiseksi, riippuen siitä minkälaisia kokemuksia tuon ei -näkemisen ympärillä on.

Minun kohdallani haava on värittynyt sellaisten ominaisuuksieni vaurioitumisella kuten energisyys, innostus, viattomuus, voima, miehuus ja itseni toteuttaminen. En ainoastaan menettänyt kontaktia näihin osiin vaan koin niiden tulleen myös torjutuksi, vihatuksi ja halveksutuksi. Tulkitsin kokemukseni niin, että se mitä pohjimmiltani olin oli paha ja väärin.

Narsistiseen haavaan liittyvät aina myös seuraavat ilmiöt;

  • vihaisuus, jolla haavaa puolustetaan
  • yksinäisyys ja etääntyminen kaivatusta kontaktista
  • ulkoisesta palautteesta/kokemuksista/asioista muodostuva ravinto, jolla haavaa pyritään ravitsemaan ja haavalta suojaavaa minäkuvaa vahvistamaan

Näinpä omaankin elämääni ovat liittyneet sekä

  • haavan ympärillä pyöriminen, eli alemmuuden, huonommuuden, voimattomuuden, syyllisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset
  • viha, aggressio, kapinallisuus. Oman heikkouteni kieltäminen sekä kyvykkyyteni todistaminen
  • toive tulla nähdyksi ja ne roolit, joiden kautta olen pyrkinyt saamaan hyväksyntää, arvostusta, rakkautta ja kokemuksen siitä, että minusta on johonkin

Haavan hoitaminen

Hoitaminen on tapahtunut sekä sisäisen että ulkoisen tuen vaikutuksesta. Pohjimmiltaan sen kautta, että olen sallinut haavani olla näkyvillä. Ajattelen asian niin, että puhdas ilma on se, joka parantaa. Myös laastarilla on ollut oma virkansa niissä hetkissä, joissa haava on ollut tulehtunut. Mulle tuon laastarin virkaa on toimittanut hieman kova ja etäinen emotionaalinen oleminen.

Luottamus siihen, että haavan voi paljastaa on rakentunut pikkuhiljaa sen kautta, että olen kokeillut sitä turvallisissa tilanteissa. Luottamuksen kasvamisen myötä on lopulta ollut mahdollista kokeilla olla niitäkin asioita, joita en kokenut tervetulleeksi menneisyydessä. Tiivistäisin eheytymisen seuraavaan ketjuun:

  • Huomaan ja hyväksyn sen miten suojaan haavaani –>
  • suojien alla oleva kipeys tulee lähemmäksi –>
  • sallin niiden tunteiden ja kokemusten tulla esiin, jotka liittyvät haavaan –>
  • tunnen kaipuun menetettyä itseäni kohtaan –>
  • putoan syvemmälle siihen tyhjyyteen, joka sisälläni on tuon itseni paikalla –>
  • menetetty itse täyttää tyhjyyden.

Palaute ja kokemukset onnistumisesta

Vaikka positiivinen palaute ja kokemukset onnistumisista voivat olla narsistista ravintoa, ne voivat olla myös korjaavia tekijöitä. Minulle onnistuminen harrastuksissa ja menestyminen yrittäjänä ovat korjanneet käsitystä itsestäni. Työni valmentajana, kurssien järjestäjänä ja kirjoittajana on ollut eheyttävää onnistumisten, saadun palautteen sekä sen vuoksi, että olen tehnyt jotain, joka perustuu oman osaamiseni ja kokemusteni jakamiselle. Tervehdyttävin palaute on sitä, joka kohdistuu autenttiseen minuuteen, eikä vain niihin rooleihin, joilla palautetta etsitään.

Omat kiinnostuksen kohteet

Omien kiinnostusten seuraaminen on ollut korvaamattoman tärkeää. Kokemukset siitä, että asiat, jotka kiinnostavat lapsenomaisen tuntuisella tavalla ovat arvokkaita. Tanssiharrastus, kirjoittaminen, laulaminen ja ystävät ovat olleet minulle aiemmin jollain tapaa pahoja asioita, koska niillä on minulle aidosti merkitystä. Kiellettyjen asioiden listalla ovat olleet myös nopeat autot, kauniit vaatteet, seksuaalisuus, kilvoittelu, itsevarmuus ja oman mielipiteeni ilmaiseminen.

Ryhtyessäni antamaan näille asioille tilaa olen joutunut usein käymään läpi sen vaiheen, jossa taistelen luvastani olla näitäkin asioita. Ajan kanssa olen huomannut, että taistelun molemmat osapuolet ovat sisälläni.

Toiset ihmiset

Toiset ihmiset ovat auttaneet näkemään, että minussa on jotain hyvääkin. Se on ollut askel kohti sisäistä kokemusta arvosta. Sanotaan, että ihmissuhteissa syntyneet haasteet tervehtyvät ihmissuhteissa. Aitouteen pyrkivät ihmiset sekä ihmisyyden ammattilaiset ovatkin olleet arvokas tuki.

Haastetta ja oppia ovat tarjonneet myös ne ihmiset, jotka ovat tuominneet joko paljastamani autenttisen minuuden, tarpeeni ja haavani, tai toiminnan, joka on juontanut tuosta haavasta. He ovat tehneet haavastani näkyvämmän. Samalla on ollut tärkeää oppia tunnistamaan ne tervehdyttävät ihmissuhteet, jotka eivät toista aiemmin kokemaani torjuntaa.

Häpeällinen nähdyksi tulemisen tarve

Narsistiselle haavalle keskeinen nähdyksi tulemisen tarve on ollut yksi häpeällisimmistä asioista sallia. Että minulla olisi oikeus kaivata sitä. Tarve sille, että joku arvostaa ja näkee minut. Innostuu siitä mistä minä innostun, ymmärtää sisäistä maisemaani tai kiinnostuu minusta. Mitä sallivampi olen ollut tuota tarvetta kohtaan, sitä ohuemmaksi kaipuu ulkoiselle todistajalle on käynyt. Lopulta olennaiseksi on paljastunut se, että minä saan olla kiinnostunut siitä kuka olen.

Haavan pohjalla oleva tyhjyys

Tärkeää eheytymiselle on ollut se opastus, joka on auttanut ymmärtämään miten minuus vailla sen todellista pohjaa, essenssiä, on tyhjä. Ymmärrys antoi mahdollisuuden laskeutua pelottavaan kokemukseen itsestäni tyhjänä ilmapallona. Vasta tyhjyyden pohjalta on löytynyt se jokin, johon voin nojata.

Jos soittaisin tänään sille itselleni, joka olin kymmenen vuotta sitten, sanoisin seuraavat asiat

  • sun ei tarvi hävetä sitä, että jokin sussa tuntuu olevan rikki
  • sulla on aidosti oikeus kokea, että sulle on tehty jotain väärin. Salli se mut älä jää siihen kiinni. Yhtälailla sun on hyvä muistaa, että nuo haavat saa sutkin mokailemaan. Mut älä jää siihenkään kiinni
  • kato kuinka moni ihminen on tykännyt susta sun elämän aikana. Vaali noita ihmissuhteita ja oo vaan rehellisesti oma itses. Kyl sä tiiät, että sun omat tyypit ymmärtää. Sun ympärillä on aina ollut tosi hyviä ihmisiä
  • sä kerkeät toteuttaa kaikkia niitä asioita, jotka on sulle tärkeitä vielä myöhemminkin. Mitä nopeammin uskaltaudut ottaan sen ajan, että pysähdyt tutkiin itseäs ja otat siihen osaavaa tukea vastaan, sitä parempi. Tiedät tän itsekin, ihan kuten tiedät monta muutakin asiaa. Luota siihen viisauteen, jonka tiedät itseksesi. Se on se ääni, jonka kanssa sä oot sillon kun oot yksin ja kerrot itelles mitä sulle kuuluu
  • sun häpeä, vihasuus, tarve tuelle, kiinnostuksen kohteet, halu olla esillä ja halu toteuttaa itseäsi ei oo virheitä sussa. Ongelmat syntyy siitä, että nuo asiat ei saa olla olemassa ja tulla nähdyksi. Niihin syventyminen avaa sulle sen tien tässä elämässä, jota sä etsit ja toivot
  • älä pidä ihmisiä etäällä, mutta oo hereillä siitä, et ne lähelle päästetyt ihmiset ei ole niitä, jotka auttaa sua ylläpitämään käsitystä siitä, että joku sussa on väärää
  • sun ei tarvi olla mahdollisimman paljon, enemmän, parempi tai jotain muuta kuin olet, että voit saada paikkasi tässä maailmassa. Oot vain oma itsesi ja valitset ne asiat ja ihmiset, jotka tuntuu sulle hyviltä
  • se mikä sua kiinnostaa on ihan oikein riippumatta siitä, mitä muut siitä ajattelee
  • opettele laittaan itselle ja toisille rajoja, tää on yksi tärkeimmistä asioista sun elämässä
  • se, että sussa ei ole energiaa, voimaa, kiinnostusta, innostusta tai selkeyttä elämän suunnalle on suurin väärinkäsitys, joka sussa on. Kato tarkkaan sitä miten sä ylläpidät tätä käsitystä sun elämän toiminnoilla ja valinnoilla. Lopulta se minkä sä koet puuttuvan susta löytyy sieltä tyhjiöstä, joka sun sisällä on noiden asioiden kohdalla
  • kun alat suojautumisen sijaan kokeilemaan uutta tapaa olla, varaudu siihen, että olo on aika epävarma ja herkillä hetkittäin. Kuten myös turhautunut. Tässä on kyse oppimisprosessista ja siihen kuuluu kaikki edellämainittu. Meditoi niin sun kapasiteetti elää kaiken ton kanssa kasvaa

Ehkä tämä teksti tavoittaa jonkun, jolle nämä sanat ovat merkityksellisiä. Jos kirjoitus puhuttelee sinua, haluan sanoa, että tiedän missä menet. Jos et ole aloittanut töitä asian parissa, nyt on hyvä hetki aloittaa. Edessä on paljon matka, joka ei ole niin vaikea kuin luulisi. Pelko ja kuvitelmat siitä mitä tapahtuu kun kohtaat itsesi on heijastusta menneisyyden kokemuksista. Minun kokemukseni on, että duuni kannattaa.

Niille, joita teksti ei puhuttele millään tavalla; olen iloinen puolestasi.

Jos tunnet jonkun ihmisen, jolle tämä teksti voisi olla tueksi, ehdotan, ettet lähetä sitä suoraan vaan jaa se vaikka Face -profiilissa. Sillon tarjoat mahdollisuuden katsella asiaa omin ehdoin. Haava, josta puhun, on haava minuutemme ytimessä. Se on herkkä paikka.

Jos kirjoitus resonoi sinulle jossain määrin, SUOSITTELEN, ETTÄ KUUNTELET JA LUET AIHEESTA LISÄÄ TÄÄLTÄ. SIVU ON TULEVAN NARSISTINEN HAAVA -RETRIITTINI SIVU, JONKA SISÄLTÖÖN PEREHTYMISTÄ SUOSITTELEN RIIPPUMATTA SIITÄ OLETKO KOSKAAN AJATELLUT OSALLISTUVASI RETRIITEILLENI. AIHETTA KOSKEVA TIETO ON ITSESSÄÄN MERKITYKSELLISTÄ.

Vaikka aihe ei kosketa kaikkia ainakaan sellaisena kuin sen esitän, koen nykymaailman olevan etäällä autenttisuudesta ja sen ymmärtämisestä mitä autenttisuus on. Elämme maailmassa, joka ei ole kosketuksissaan essenssinsä kanssa. Siitä johtuen narsistista haavaa voi sanoa yhdeksi aikakautemme keskeisimmistä ilmiöistä.

Toivon, että tämä teksti on yksi pieni korsi kasvavan autenttisuuden keossa. <3