Sitoutuminen, ei sitominen, on neljäs askel aikuiseen rakkauteen

Kun puhun sitoutumisesta, en tarkoita sitä, että solmimme paperilla tai sormuksin välillemme sidoksia joilla kuvitteellisesti turvaamme selustamme. Enkä sanoja joita hullaantuneina päästämme suustamme. Sitoutuminen sanana muuntuu sanasta sitominen ja usein se kuvaakin tapaamme sitoutua.

Se sitoutuminen joka on neljäs askeleeni aikuiseen rakkauteen, on kuitenkin jotain muuta. Huvittavasti se tuntuu enemmänkin siltä, että päästän hänestä irti joka hetki nähdäkseni yhä uudelleen mitä hän on minulle.

Sitoutuminen on myös valmiutta etsiä sisältään sitä
minkä vuoksi alunperin valitsimme.

”Kerro terkkuja vaimollekin. Tai en mä tiedä oletteko te naimisissa” tuttavani sanoi. Vastasin hymyillen ”minä kerron. Tavallaan me kai ollaan vaikka en tiedä tietääkö hän sitä.”

Sitoutuminen on tärkeää mutta tärkeämpää on tiedostaa mihin todella sitoutun. Sitoudunko pitämään yllä instituutiota vai kuuntelemaan sydäntäni. Sitoudunko antamaan ja ottamaan vastaan rakkauden viittä perustekijää (huomio, hyväksyntä, arvostus, hellyys ja vapaus), olemaan itseni rehellisesti ja kasvamaan elämän edellyttämään suuntaan.

Rakkauteen sitoutuminen voi tarkoittaa sitä, että olemme yhdessä aina. Se voi myös tarkoittaa sitä, että kuljemme eri suuntiin. Seuraavat lauseet kirjassa Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa (Basam Books 2012) herättivät huomioni pohtiessani tätä kirjoitusta.

”Rajat suojelevat sitoumustamme ja itseämme. Ihminen, jolla ei ole rajoja, sitoutuu ylläpitämään kumppanuutta, ei sen toimivuutta”

”Päätös pysyä jonkun kanssa, joka ei tyydytä tarpeitamme on epäkypsä. Tilanteen väliaikainen sietäminen on kypsää”

Kun sitoutuminen tapahtuu suhteessa oman sydämen (kaikki mitä minussa on) kuunteluun ja rakkauteen (elämän lempeään kulkuun ja muutokseen), se huolehtii minusta, hänestä ja siitä jonka vuoksi alunperin valitsimme olla yhdessä. Kun sitoutuminen tapahtuu suhteessa instituutioon, pelkoon tai muuhun kuin yhteiseen hyvään, olen sitoutunut epäterveellä tavalla. Niin myötä kuin vastamäessä viittaa rakkauden ylläpitämiseen, ei sopimukseen jonka kaksi ihmistä solmivat valitessaan toisensa.

Sanoin rakkaalleni joskus, että hän on tärkein mittarini siinä olenko totta itselleni. Tiedän, että rakastan häntä ja tämä rakkaus ei ole ohimenevää sorttia, vaikka kaikki sen ympärillä muuttuu joka päivä. Silloin kun löydän yhteyden rakkauteen minussa ja välillämme, tiedän olevani yhteydessä minuun (sen kaikissa merkityksissään). Kun en löydä yhteyttä ja näe häntä ihmisenä ja olentona jonka sydämeni tunnistaa, tiedän, etten ole rehellinen.

Sitoudun rakastamaan ja olemaan totta. Sitoudun vaalimaan sopimusta joka on ensisijaisesti minun ja luojani välinen.

Tarkistuslista

  • oletko sitoutunut antamaan itsellesi ja toiselle rakkauden viittä perustekijää; huomiota, hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta?
  • ovatko motiivisi olla toisen kanssa terveet ja yhteiseen hyvinvointiin perustuvat?
  • haluatko ja valitsetko tänäänkin olla hänen kanssaan? Entä oletko rehellinen vastauksessasi ja valmis selvittämään syntyykö tunteesi rakkaudesta (avoimesta sydämestä) vai rakkaudettomuudesta (sulkeutuneesta sydämestä)?

***

Suosittelen tutustumista suosittuihin parisuhde -viikonloppuihin, jossa voit kumppanisi kanssa harjoitella tämänkin kirjoituksen aiheita konkreettisesti.

Rehellisyys, kolmas askel aikuiseen rakkauteen

Kolmas askel aikuiseen rakkauteen on rehellisyys. Syvää alastomuutta sekä valmiutta haavoittua, haavoittaa ja seisoa vahvana läsnä todellisuudelle.

Täydellinen alastomuus on ehkä pelottavin ja
antoisin asia jonka kohtaamme rakkaudessa.

Rehellisyys, kuten rakkauskin, on monin tavoin synonyymi avoimuudelle. Se on avoimuutta itseä, sinua ja elämää kohtaan. Tila jossa kaikki sinussa, minussa ja meissä saa liikkua kaikkiin suuntiin. Liikun vahvasti ja voimalla mutta samaan aikaan haavoittuvaisena. Alastomuus toimii sanana hyvin hahmoittaessamme sitä fyysistä, psyykkistä, emotionaalista ja hengellistä avoimuuutta johon viittaan. Aikuiseen rakkauteen kuuluva rehellisyys voidaan jakaa kolmeen eri osaan:

  • rehellisyys itseä kohtaan
  • rehellisyys sinua kohtaan
  • rehellisyys meitä kohtaan
Rehellisyys itseä kohtaan

Olen avoin ja rehellinen siitä mitä olen ja tunnen. Siitä miten toimin ja miten vaikutan toimillani minuun ja toisiin. Olen rehellinen tarpeistani ja kyvystäni rakastaa itseäni aikuisesti. Olen totta itselleni kaikesta siitä mitä on.

Rehellisyys sinua kohtaan

Olen rehellinen minusta sinulle. Rehellinen omista toiveistani, tarpeistani ja haasteistani. Mielipiteistä ja tuntemuksista sinua kohtaan. Otan myös vastaan sinun rehellisyytesi. Sinut kaikkena mitä olet.

Rehellisyys meitä kohtaan

Olen rehellinen siitä mitä me olemme yhdessä. Miten ja miksi ihmissuhteemme on sellainen joka se on. Mitä kaunista meissä on ja mikä meissä on haastavaa. Mikä on minun tuomaani, mikä sinun tuomaasi ja mikä yhteistä. Siitä mitä me olemme juuri nyt.

Olen rehellinen siitä miten annamme aikuisen rakkauden viittä perustekijää; huomiota, hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta.

Toimin totuudellisesti sinua, minua ja meitä kohtaan. Tiedostan, että valitsen ja olen valmis tekemään valintoja. Kannan vastuuni, kykenen luopumaan ja antaudun meissä tapahtuvalle muutokselle.

Alastomuus on haastavaa

Seuraavat katkelmat David Richo:n kirjasta Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa (Basam Books 2012) kertovat niistä totuuden ripauksista joita rehellisyydessä kohtaamme.

”Se, mitä tein sinulle, on sitä mitä itse tarvitsin ja halusin. Osoitin sinulle, miten halusin itseäni rakastettavan.”

”Totean syyttelemättä, mitä oikeasti tapahtui. (Sanon vain, että ”hän jätti minut”, enkä valita, että ”hän teki väärin ja epäreilusti jättäessään minut”.”

”Saatat esimerkiksi toivoa, että kumppanillesi sattuisi jotain ikävää. Jos huomaat haaveksivasi tällaisesta epäsuorasta kostosta, myönnä se, ja pyydä anteeksi. Kun nöyrryt näin sydämesi pohjasta, voit vapautua kostonhimoisista ajatuksistasi. Myöntäminen voi olla hämmentävää, mutta juuri itsensä paljastaminen saa ehdottoman rakkauden kukoistamaan.”

Esimerkkejä ja tilanteista on niin elämässä kuin kirjan sivuilla lukuisia. Valitsin nämä sanat koska minun on ollut vaikea olla rehellinen siitä, että antamisen sijaan olen yrittänyt saada. Samoin on ollut vaikea päästää irti syyllisyydestä sekä syytöksistä ja katsoa mitä todella tapahtui ja mikä on läsnä tässä hetkessä. Haastavaa on ollut myös hyväksyä kuinka vahvasti ja kostonhaluisesti haavani puhuvat sisälläni.

Rehellisyydellä luot ympärillesi maailman jossa sinun on hyvä olla.

.Rehellisyys ei ole helppoa silloin kun sitä tarvitaan ja alastomuus pelottaa aina kun olen suojautuneena. Valitsen kuitenkin kohdata todellisuuden alastomana koska se tuo  elämäni varjoihin valoa ja kuljettaa minua askel askeleelta lähemmäs sellaista todellisuutta jossa uskon meidän kaikkien voivan paremmin. Mikä tahansa muu ruokkii minussa ja ympärilläni rakkaudettomuutta ja pahoinvointia.

Lyhyesti:

  • Mitä et salli, suostu näkemään ja hyväksy itsessäsi?
  • Mitä sinussa et anna toiselle?
  • Mistä et ole toiselle rehellinen?
  • Mikä suhteessanne on sellaista miltä suljet silmät?

Aikuinen rakkaus edellyttää, että otat rehellisyyden yhdeksi elämäsi tärkeimmistä viitoista. Sen toimiva toteuttaminen vaatii rakkautta itseä kohtaan, sillä ilman sitä rehellisyys saattaa jäädä vain epätietoiseksi ja karkeaksi väkivallaksi itseä sekä muita kohtaan.

***

Tutustuthan myös järjestämiini parisuhde -viikonloppuihin, joissa voit kumppanisi kanssa ammentaa tämänkin kirjoituksen aiheista.

***

Jaa teksti myös muille pohdittavaksi:

Elä niin kuin kaikki olisi peukaloitu sinun eduksesi

Life your life as if everything is rigged in your favor – Rumi

Jos olet yksi niistä ihmisistä, jotka ovat tarkkoja epäkohdissa, näissä sanoissa voi olla sinulle paljon ammennetavaa. Jos huomiosi kohdistuu luonnostaan siihen mikä kussakin tilanteessa on negatiivista, sama pätee sinuun.

Jos olet menettänyt uskosi elämään niin syvästi, ettet enää edes huomaa sitä, että suhtaudut elämään negatiivisesti, sanat ovat sinulle välttämätön lääke. Jos olet jumissa, etsit merkitystä tai toivot, että elämä olisi jotenkin antoisampaa, voit löytää näistä sanoista paljon. Ei pelkkinä sanoina tietenkään, sellaisena ne ovat merkityksettömiä. Sen sijaan kutsun sinua kokeilemaan niitä käytännössä.

Kerron sinulla alla kolme asiaa, joita voit kokeilla.

Ensimmäinen asia, johon kutsun sinua on aktiivisuus elämäsi suhteen. Aseta se toissijaiseksi, ovatko toimesi oikeita tai niitä merkityksellisimpiä. Riittää, että aktivoidut. Keskity konkreettisiin asioihin elämässäsi. Tee niitä rennosti mutta annan niihin itsestäsi. Ole paikalla toimissasi. Aisti, tunne ja havaitse samalla kun toimit.

Toisekseen kutsun sinua antamaan itsestäsi. En tarkoita sitä, että annat kaikki rahasi pois tai väsytät itsesi auttamalla toisia. Koeta sen sijaan olla hereillä elämäsi hetkissä ja katso mitä sinä voit tuoda tähän tilanteeseen. Opettele olemaan pitämättä kiinni juuri siitä mistä olet taipuvainen pitämään kiinni. Omasta ajasta, tilasta, rahasta tai turvasta – on sinun tehtäväsi tunnistaa kulloinkin mitä se on mistä pidät kiinni. Kenties jonkinlaisesta kuvasta, jonka haluat toisen näkevän sinusta? Koeta päästää siitä hieman irti ja voit alkaa huomata, että voimavarasi eivät lopu. Et ole vajaa eikä sinun tarvitse kynsin ja hampain pitää kiinni. Kun annat, elämä antaa sinulle.

Kolmanneksi haluaisin kehoittaa sinua kokeilemaan. Kokeile elämää. Harrastuksia, uudenlaisia lähestymistapoja, jakaa läheisillesi. Opit kun kokeilet. Ole avoin sille, että elämä on leikki, jossa voit kokoajan oppia ja kasvaa. Laita itsesi likoon ja huomaat sen, että me kaikki olemme keskeneräisiä ja juuri se elämässä on hienoa. Se avautuu kokoajan kun olemme valmiita kohtaamaan sen aktiivisina oppilaina.

Neljäs ja viimeinen kohta, jonka haluan mainita on se yksi asia, jolle kehoitan sinua sanomaan ei. Se on mielessäsi tapahtuva etsiminen, ratkominen ja pähkäily. Se mihinkään viemätön automaattinen ajatustoiminta, joka varastaa elämän sinulta jos annat sen tehdä niin.

Elämä ei tapahdu ajatuksissasi. Vastaukset eivät paljastu mielessäsi. Oppiminen ei ole tietoa eikä fantasiointi anna sinulle sitä mitä kaipaat. Oikea ja väärä ovat vain kaksi mielessäsi asuvaa käsitettä, elämän ollessa niiden tuolla puolen.

Anna elämälle mahdollisuus. Tule mukaan elämään. Laita itsesi likoon. <3

***

Jaa teksti inspiroimaan läheisiäsi

”Lakastatko mua?” – tätä sisäinen lapsesi kysyy sinulta

Mitä sinä voit tehdä kun huomaat reagoivasi kuin lapsi? Esimerkiksi torjuvasi jotain itsessäsi tai toisessa. Mitä sinulta kaivataan kun huomaat tuomitsevasi? Tai kaipaavasi jotain, kokien jonkin puuttuvan sinusta.

Rakkautta. Juuri tätä sisäinen lapsi näissä hetkissä pyytää sinulta. Osoita rakastavasi, se on se mitä voit tehdä. Mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa?

Jokainen meistä reagoi. Reagointi kertoo sisäisestä lapsesta.

Emootionaaliset reaktiot ovat se helpoin tapa tunnistaa sisäisen lapsen toiminta itsessäsi. Ne hetket, joissa sinussa aktivoituu vaikkapa epävarmuus, yksinäisyys, syyllisyys, häpeä tai arvottomuus. Nämä ovat kaikki sisäisen lapsen emootionaalisia reaktioita.

Reaktioiden tunnistaminen vaatii toisinaan hieman työtä. Tämä johtuu siitä, että usein me reagoimme tähän emootionaaliseen reaktioon. On siis olemassa ensisijainen reaktio ja toissijainen reaktio. Tämä toissijainen reaktio voi olla esimerkiksi levottomuus, kiukku, uneliaisuus, älyllistäminen, toiminnan lisääminen tai kaiken huomion siirtäminen toiseen/ulkopuolelle. Toissijainen reaktio auttaa meitä välttämään ensisijaisen reaktion.

Emootionaalinen reaktiosi on jäänne menneisyydestä.

Ensisijainen emootionaalinen reaktio on useimmiten sellainen tunnetason kokemus, jonka kohtaamisen emme saaneet apua kehittyessämme.

Otetaan esimerkiksi epävarmuus, joka on luontainen kokemus lapselle. Kuvittelepa ottavasi ensimmäisiä askeleitasi. Vaikka se innostavaa, se on myös epävarmaa ja huteraa. Silloin saatamme kaivata ulkoista tukea, joka auttaa meitä jatkamaan ja sallimaan epävarmuuden.

Tällä tavalla vanhempamme olisi voinut opettaa meitä emootionaalisesti ja auttaa meitä luomaan kosketusta niihin meissä oleviin luontaisiin voimavaroihin, jotka auttavat meitä emootionaalisten kokemusten kanssa. Kuten vaikkapa rentoon itsevarmuuteen, joka on se voimavara meissä, joka voi auttaa epävarmuuden keskellä, poistamatta epävarmuutta.

Koska emme saaneet tätä tukea tuossa kyseisessä tilanteessa, reagoimme epävarmuuteen esimerkiksi luovuttamalla ja passivoitumalla, tai puskemalla ja pakottamalla itsemme eteenpäin emootiosta riippumatta.

Näin kokemamme epävarmuus jää kohtaamatta ja se jää sisällemme. Sen vuoksi se triggeröityy yhä aikuisenakin niissä tilanteissa, jotka muistuttavat tuosta/noista epävarmuuden esiin tuovista hetkistä. Menneisyydestä kumpuavaan emootionaaliseen reaktioon reagoimme usein edelleen samalla tavalla, jonka opimme lapsena.

Tiedätkö mille persoonasi rakentuu?

Nämä toissijaiset reaktiot ovat monelle meistä se, mistä persoonamme muodostuu. Itsevarman henkilön sisällä on usein epävarmuus, jota itsevarmuutta ilmentämään kehittynyt persoona pyrkii kompensoimaan.

Persoona voi siis muotoutua toissijaisen reaktion ympärille ja sen ytimessä on useimmiten henkilölle ominainen vajavuus. Se voi olla epävarmuus, rakkauden puute, arvottomuus, kykenemättömyys, voimattomuus, ymmärtämättömyys tai vastaava.

Näin ihmisen elämästä tulee helposti tarina, jota sisäinen lapsi ohjaa vältellen henkilölle ominaista vajavuutta ja ilmentäen kompensoimisessa auttavaa persoonaa, jota värittävät vahvasti toissijaiset reaktiot.

Saanet kiinni siitä, että reaktiot ovat tärkeitä koska niiden kautta voimme saada yhteyden sisäiseen lapseen.

Mitä ovat toissijaiset reaktiot?

Annan sinulle esimerkkejä toissijaisista reaktioista, joiden kautta voit lähestyä sen alla olevaa emootionaalista reaktiota. Kun luet niitä, saatat huomata, että usein jokin näistä on meille se selkeästi ominaisin. Siitä on tullut niin keskeinen osa persoonaamme, että ihmistä voi luonnehtia tällaiseksi.

  • tuominta. Tuominta on mekanismi, joka auttaa painamaan jonkin asian alas. Kun huomaat tuomitsevasi ja voit olla avoin sille ja katsella tapahtumia, alat huomata mitä sen takana tapahtuu. Mikä tässä tuomittavassa asiassa koskettaa sinua? Ja ennen kaikkea mitä se sinussa koskettaa?
  • passiivisuus. Ihmiselle ei ole luontaista olla passiivinen. Kun huomaat olevasi passiivinen, ole utelias siitä miltä se tuntuu. Passiivisuuden taustalla on aina jotain muuta. Pettymys elämään tai itseen. Pelko elämää kohtaan. Nämä ovat arvauksia mutta voit selvittää asian itse tunnistamalla passivisuus ilmiön itsessäsi.
  • kiukkuisuus. Kiukkuisuus on aina suoja. Se auttaa työntämään jotain pois niin sisällämme kuin ulkopuolella. Anna itsellesi lupa kokea kiukku purkamatta sitä ulos. Katso avoimuudella mitä sinussa tapahtuu ja ole utelias etenkin sydämestäsi. Miltä sinun on tarve suojautua?
  • ylimielisyys/välinpitämättömyys. Nämä ovat samankaltaisia kuin tuominta. Tämä mekanismi auttaa sinua pysymään etäällä elämästä ja sen yläpuolella. Älä muuta toimintaa, ole vain avoin ja katso sitä, että näin todella toimit tässä hetkessä. Koe se kuinka muut ovat huonompia ja sinä tiedät paremmin. Ole samalla utelias sille miksi sinun tarvitsee olla toisten yläpuolella? Pelkäisitkö olla toisten alapuolella jos laskeutuisit kokemaan elämää?
  • valheellisuus. Kun huomaat antavasi ulos jotain muuta kuin mitä koet, koeta olla tuomitsematta itseäsi. Kaikki ovat valheellisia tavalla tai toisella. Ole lempeä rehellinen itsellesi tästä ja koeta antaa itsellesi lupa kokea se mitä sinussa aidosti tapahtuu.
  • antaminen ja huolehtiminen. Jos huomaat toistuvasi haluavasi antaa toisille tai olla hyvä ihminen toiselle, koeta olla utelias siitä mitä sen takana tapahtuu. Usein antamisen taustalla on jokin puute ja tarve saada itse jotain. Ainoa tapa, jolla voit kokea saavasi tämän jonkin, on tunnistaa toimintamallisi taustalla oleva tarvitsevuus ja olla sinulle läsnä.
  • sympatia. Sympatia on mekanismi, jossa katoamme itsestämme ja huomiomme siirtyy vahvasti toiseen ihmiseen. Kenties sinun oli kehittyessäsi tarpeen olla läsnä vanhemmalle ja sivuuttaa itsesi. Kun huomaat meneväsi täysin mukaan toisen ihmisen kokemukseen, tunteisiin ja tarinaan, ole utelias siitä mitä sinä itse koet. Miksi on haastavaa pysyä läsnä sinulle samalla kun olet läsnä toiselle?
  • torjunta. Huomaa kun sinun olemuksesi muuttuu torjuvaksi. Saatat muuttua tunnetasolla tylpemmäksi, puheesi saattaa alkaa osoittaa, että se mitä tapahtuu ei ole ok. Saatat jännittyä fyysisesti. Anna kaikkien näiden tapahtua. Kun annat sille lämpimästi huomiosi, tämä torjunta voi alkaa paljastaa sen mitä sen alla tapahtuu.
  • älyllistäminen. Toisinaan saatat huomata, että olet moodissa, jossa lähestyt kaikkea älyllisesti. Asiat ovat asioita ja ihmiset sekä omat tunteesi ovat asioita noiden asioiden joukossa. Kun huomaat olevasi tällaisessa mentaalisessa tilassa, koeta havainnoida mihin et ole kosketuksissa. Miten kehosi voi? Mitä sinussa tapahtuu tunnetasolla? Kun huomaat menneesi vahvasti päähäsi, ole sille lempeä ja katso mitä tapahtuu.

Huomannet kirjoituksestani, että hyviä tuloksia tuottava lähestymistapa näihin toissijaisiin reaktioihin on niiden lämmin kohtaaminen. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksymme ne antamalla niiden olla. ”Tällainen minä vain olen” olen laiskuutta. Haluamme oppia hyväksymään itsemme mutta samalla antamaan sitä mitä sisäinen lapsemme kaipaa. Eli aikuisen lämmintä sekä varmaa läsnäoloa.

Sisäisen lapsen lähestyminen on kuin lapsen lähestymistä aikuisena.

Mitä lapselle tapahtuu kun hän käyttäytyy reaktiivisesti, vältellen sitä mitä hän kokee sisällään koska se on vaikeaa ja hänen lähellään on aikuinen, joka on hänelle tuomitsematta läsnä? Lapsi alkaa kokea turvaa ja hyväksyntää vaikkei edes itse kykene hyväksymään omaa kokemustaan. Turvan ja hyväksynnän kautta hän alkaa luottaa ja avautua aikuiselle. Se voi vaatia aikuiselta pari lämmintä hymyä, kosketuksen tai avoimen kysymyksen: ”mitä sinussa tapahtuu?”

Ennen pitkää lapsi kuitenkin avautuu. Hän voi avautua koska hänellä on se tuki, jonka hän tarvitsee voidakseen kohdata sen mitä hänessä tapahtuu. Seuraavana luvassa voi olla itku tai jokin muu ilmiö, jonka myötä toissijaisen reaktion alla oleva emootio saa tulla esiin.

Tämä sama logiikka toimii kun lähestymme omaa sisäistä lastamme. Erilaista tässä on se, että meidän täytyy itse oppia olemaan se aikuinen, jota kaipaamme. Meidän täytyy oppia olemaan sen verran enemmän läsnä, että alamme tunnistaa reagoivuutemme sen sijaan, että sen ympärille muodostunut persoonamme vain toteuttaa itseään. Sitten meidän täytyy oppia asettamaan rajat itsellemme sillä sisäisen lapsen ei voi antaa jatkaa meille epäedullista toimintaa. Rajojen asettaminen luo turvaa, saa sisäisen lapsen haastamaan meitä (eli reagoivuutemme yrittää vahvistua) ja tuo pintaan niitä tuntemuksia, joita sisäinen lapsemme on vältellyt.

Älä käännä enää selkää itsellesi

Ota huomioon asian kanssa työskennelläsi se, että työskennellessäsi sisäisen lapsen kanssa, lähestyt usein häntä samalla tavalla kuin kaikkea muutakin. Suhtautuen siihen sinulle ominaisella tavalla. Tämä tekee asiasta toisinaan haastavaa. Koska olemme tietämättämme samaistuneet sisäiseen lapseemme, lähestymme tätäkin tehtävää tutulla tavalla, yrittäen tehdä sisäiselle lapsellemme jotain.

Tämä tekeminen ei ole avuksi. Juuri sitä lapsi ei ensisijaisesti kaipaa. Eikö niin, että sillä tavallahan meidät kohdattiin aiemminkin? Sille mitä koimme koetettiin tehdä jotain tai siihen suhtauduttiin jollain tavalla, joka on eri asia kuin se, että sille olisi ollut tilaa, se olisi ollut tervetullutta ja meitä olisi opetettu kohtaamaan elämä, oma kokemuksemme ja itsemme sellaisena kuin se on.

Olemme samaistuneet niihin erilaisiin mekanismeihin, jotka tuomitsevat, arvostelevat, torjuvat, arvottavat ja työntävät pois sitä mitä koemme. Sisällämme kaipaamme kuitenkin juuri sitä, että se mitä meissä on saisi tulla koetuksi. Sen salliminen on monille niin vaikeaa, että tarvitsemme siihen usein ammattiapua.

Sisäinen lapsemme on kokenut, ettei se ole tervetullutta mitä hänessä tapahtuu eikä sen kokemiseen tule olemaan tukea. Siksi välttelemme itseämme tänäkin päivänä, usein tietämättämme.

Ole läsnä, eli rakasta ja sisäinen lapsi alkaa luottaa sinuun

Kun olemme johdonmukaisesti läsnä sisäiselle lapsellemme, eli sille mitä meissä tapahtuu, sisäinen lapsi alkaa kokea luottamusta tähän läsnäolevaan vanhempaan. Tällöin me alamme rakkautta osoittaen opettamaan hänelle miten kohdata ne vaikeat emootiot, joille ei ollut tukea aiemmin. Näin opettelemme kohtaamaan itsellemme vaikeat emootiot.

Tämän seurauksena sisäisessä lapsessamme oleva jähmeys alkaa sulaa. Sen suojautuvuus alkaa vähentyä ja reagoivuus kevenee. Sen sijaan tuon jähmeyden alla oleva eloisuus ja autenttisuus eri väreissään alkaa virrata esiin. Tämä myötä meistä tulee eläväisempiä ja voimavaraisempia.

Prosessin aikana vahvistamme läsnäolevaa aikuista itsessämme, tulemme tietoisemmiksi itsestämme ja alamme nähdä paitsi itsemme ja oman toimintamme, myös muut ihmiset uusin silmin. Kun ymmärrämme sydämellä mistä oma toimintamme kumpuaa, alamme tuntea myötätuntoa myös toisia kohtaan.

Koen, että maailma on täynnä sisäisiä lapsia, jotka ovat oppineet reagoimaan siihen mitä heissä tapahtuu. Tästä reagoivuudesta on tullut se aikuisuus, jonka näen joka puolella. Voimme kypsyä tästä vielä eteenpäin. Siksi toivon, että inspiroidut tästä kirjoituksesta.

On olemassa aidompi, voimavaraantuneempi, kypsempi ja sinulle antoisampi tapa elää kuin se mitä pidämme aikuisuutena. Emme ole vielä kypsyneet ja siksi kutsunkin sinua vahvemmin matkalle kohti sitä.

”Lakastatko mua?”

Tätä sisäinen lapsesi kysyy. Se tarkoittaa seuraavia asioita:

  • oletko minulle paikalla? Aidosti paikalla.
  • hyväksytkö sen miten toimin? Entä onko sillekin tilaa mitä koen sen alla? Ei sille ollut ennenkään.
  • ymmärrätkö minua? Siis sydämelläsi. Voitko olla avoin sille mitä tunnen ja näyttää, että se on ok?
  • uskallatko olla minulle rehellinen? Rehellinen itsestäsi, jotta ravitsisit sillä minuakin. Siis silloinkin kun olet itse inhimillinen ja kesken?
  • voitko kertoa minulle miten ket minun toimivan, jotta näkisin sen itsekin?
  • voitko asettaa minulle turvaa tuovat rajat? Lämmöllä mutta varmasti.
  • Voitko olla paikalla? Kaikessa tässä mitä pyydän. Voitko olla vain aidosti paikalla, yrittämättä muuttaa mitään. Minä selviän, opin ja kasvan kyllä kunhan vain olet minulle siinä, että voin elää tämän läpi.

”Rakastatko minua?”

Jos aihe kiinnostaa sinua, tutustu Sisäinen lapsi -verkkokurssiin.

***

Voit myös jakaa kirjoituksen herättämään ajatuksia toisissa.

Ihminen löytää aidon itsensä, kun hän saa kosketuksen omaan sisäiseen lapseensa

Kerron tässä kirjoituksessa asiasta, joka voi auttaa sinua luomaan paremman kosketuksen siihen mitä mitä voit olla parhaimmillasi, löytäessäsi yhä paremman yhteyden siihen, joka olit kaikkein aidoimmillasi.

Huomaathan, että vaikka puhun aitoudesta, kirjoituksen tarkoitus ei ole sanoa, että sinussa on jotain valheellista tai huonoa.

Sille on hyvät syynsä, että kehitämme erinäisiä tapoja ja rooleja voidaksemme toimia maailmassa. On kuitenkin mahdollista parantaa elämän laatuaan sillä, että kykenee antamaan lisää tilaa sille mikä on noiden roolien alla.

Millaisia minuuksia on?

On olemassa se lapsenomainen osa meitä, johon maailma ei ole vielä paljoa vaikuttanut. Hän on toki jokaisella omanlaisensa mutta yleispiirteitä ovat esimerkiksi luottamus, välittömyys, luovuus, ilo ja avoimuus. Tätä osaa voi kutsua aidoksi sisäiseksi lapseksi.

Aidon sisäisen lapsen ominaisuudet ovat yhä sisällämme. Ne voivat alkaa avautua meille uudelleen sen myötä, että sisäinen lapsi alkaa kokea turvaa. Tämän turvan luomiseen tarvitsemme sisäisen aikuisemme.

Toinen osa muovautuu sisäisestä lapsesta. Kun meitä ei nähdä sellaisena kuin olemme, saamme kritiikkiä ja vaikkapa tulemme torjutuksi, alamme sulkea tiettyjä osia (emme tietoisesti) pois itsestämme. Omaksumme saamamme palautteen ja vääristyneen käsityksen itsestämme. Tätä osaa voi kutsua vääristyneeksi sisäiseksi lapseksi.

Kolmas osa on se minämme, jota aloitamme rakentamaan voidaksemme toimia maailmassa. Se on myös ja kenties ennen kaikkea kompensaatio vääristyneen sisäisen lapsen vähentyneille voimavaroille ja saamallemme palautteelle. Tätä osaa voidaan kutsua vääristyneeksi aikuiseksi. Käytän sanaa vääristynyt, koska se rakentuu kompensoimaan vääristynyttä kuvaa itsestämme ja sen motiivit perustuvat vahvasti niiden asioiden korjaamiseen, jotka ovat pielessä vääristyneessä sisäisessä lapsessa. Vääristyneeseen aikuiseen pätee lausahdus: lapsi, joka näyttelee aikuista.

Neljäs osa on aito läsnäoleva aikuinen. Aito aikuinen meissä kehittyy sen kautta, että saamme kosketuksen sisäiseen lapseemme. Sisäiselle lapselle läsnä oleminen vahvistaa läsnäoloamme aikuisena ja vääristymät minuutemme ytimessä alkavat raueta läsnäolevan aikuisen saapuessa paikalle.

Aidon aikuisen toiminta ei perustu kompensaatioon, korjaamiseen tai sisällä olevien asioiden välttelyyn. Hän toimii maailmassa tietoisesti, sisällä olevia osia kunnioittaen. Keskeinen ero vääristyneeseen aikuiseen on myös se, että tämä aikuinen ei torju sisällään olevaa lasta kuten vääristynyt aikuinen.

Matka vääristyneestä aitooon käy sen kautta kun tiedostamme, että toimintaamme motivoivat väärinkäsitykset itsestämme. Lakkaamme pakenemasta sitä mitä koemme olevamme sisällämme. Sen sijaan annamme vääristyneelle sisäiselle lapselle läsnäolevan aikuisen tukemme. Näin syvät väärinkäsitykset itsestämme voivat avautua ja aito sisäinen lapsi saa alkaa kukoistaa.

Vääristyminen voi olla voimakasta tai vähäistä

Optimi tilanteessa saamme tuen aidolle itsellemme kun olemme lapsia. Harva meistä kuitenkaan saa kokea näitä täysin optimaalisia olosuhteita. Mitä vähemmän olemme tulleet tuetuiksi, sitä suurempia vääristymät ovat. Jos ja kun meillä on hyvä tuuri, vain tietyt osat meissä vääristyvät.

Joillain meistä kasvumatka aidoksi aikuiseksi ja kosketuksiin aidon sisäisen lapsen kanssa voi sisältää monien haastavien asioiden kohtaamista ja saatamme tarvita siihen ulkoista tukea. Toisilla minä kokemuksen ja käsityksen vääristymiseen ei ole liittynyt esimerkiksi vahvoja traumatisoivia kokemuksia ja vääristymät voivat olla harmonisempia. Niissäkin tapauksissa asiaan tutustuminen kannattaa sillä se lisää voimavaroja, vapautta ja aitoa elämästä nauttimista.

Ei ole yhtä ainoaa tapaa vahvistaa aitoa aikuista ja syventää suhdetta aitoon sisäiseen lapseen. Se on kahdenkeskeinen asia.

Mitä tehdä tällä tiedolla käytännössä?

Ensimmäinen asia, johon on hyvä kiinnittää huomiota on se, että mitä reaktiivisempia olemme toiminnassamme, sitä vähemmän paikalla on aitoa aikuista tai sisäistä lasta. Reaktiivisuus on merkki kompensaatiosta. Aina kun olemme reaktiivisia, voimme harjoittaa läsnäoloa ja olla uteliaita siitä mitä reaktioidemme alla tapahtuu. Se tuo meitä lähemmäs vääristynyttä sisäistä lasta.

Oma esimerkkini: minun on haastava pysyä läsnä sellaisten asioiden äärellä, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Asioiden, joita haluaisin tehdä. Reaktiivisuuteni pitää minua etäällä näistä asioista, jos en ole siitä hereillä. Kun olen utelias ja annan itseni tuntea ahdistuksen, joka sisältä nousee, huomaan kokevani itseni kyvyttömäksi näihin asioinin. En osaa. Tämä on vääristyneen sisäisen lapseni kokemus ja käsitys itsestä.

Toinen asia on tutustua vääristyneeseen sisäiseen lapseen. Eli olla uteliaita siitä millaisia koemme olevamme syvällä sisällä. Koemmeko arvottomuutta, huonommuutta tai osaamattomuutta. Mistä nämä kokemukset ovat syntyneet? Kun maltamme olla läsnä tälle osalle itsessämme, asiat alkavat paljastua. Älyllinen ymmärrys yksin ei riitä muutoksiin vaan meidän on tärkeä muistaa myös kehon ja tunteen tasolla.

Oma esimerkkini: kun kysyn itseltäni miksi koen, etten osaa, huomaan lapsen sisälläni tuntevan kaipuuta siihen, että joku opettaisi ja näyttäisi. Koen olevani yksin ja ettei kukaan auta minua oppimaan. Kaipaan sitä, että minut otettaisiin mukaan tekemiseen ja minua autettaisiin tekemään sellaisia asioita, jotka kiinnostavat minua.

Kolmas asia voi olla se, että annamme lapselle se mitä hän kaipaa meiltä aikuisena. Se jo itsessään auttaa, että annamme hänelle hyväntahtoisen huomiomme. Se on arvostuksen, rakkauden ja hyväksynnän antamista. Mutta se voi olla myös käytännöllistä. Kenties niiden asioiden tekemistä, mitkä inspiroivat lasta.

Oma esimerkkini: kysyn itseltäni mitkä asiat ovat sellaisia, jotka inspiroivat ja sitoudun antamaan niille aikaa ja huomiota. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan mutta vääristynyt sisäinen lapseni teki siitä vaikeaa sillä jokainen kerta aloittaessani koin sen lähes mahdottomaksi. Vuonna 2018 kirjoittamani esikoiskirja oli yksi niistä muodoista, joissa osoitin sitoutumista itseeni ja autoin sisällä olevaa poikaa kokemaan, että kyllä hän pystyy. Kysyin säännöllisesti mitä hän tarvitsee, miltä hänestä tuntuu ja näytin hänelle aikuisena miten asia viedään loppuun.

Neljäs osuus, joka avautuu oman kokemukseni mukaan luonnostaan sen myötä, että vääristynyt sisäinen lapseni saa avautua huomioni ja tukeni voimasta, on se, että tutustun paremmin aitoon sisäiseen lapseeni. Muistelen, mitkä asiat ovat inspiroineet minua lapsena, kysyn mikä tekee hänet onnelliseksi ja nautin tästä keskustelusta vailla tuomitsemista ja hänen muuttamistaan.

Jokaisen ihmisen oikeus on kulkea käsi kädessä itsensä kanssa ja kokea tämän liiton tuoma hyvä pohjana elämälleen.

Aidon sisäisen lapsen ja aidon aikuisen liitto

Mitä vähemmäksi tarve kompensoida vääristyneen lapsen sisäistä tilaa käy, sitä vähemmän reaktiivisuutta meissä on. Opettelemamme tavat ja automaattiset kuvat itsestämme on silti asennettu hermostoomme ja muutos konkreettisen elämämme tasolla vaatii aitoa aikuista.

Aidon aikuisuuden perusta on läsnäolo. Oman elämänsä kypsyvä katselu tietoisin silmin ja vapaampana siitä, mitä kuvittelimme olevamme ja mikä on ok/mikä ei ole ok. Teemme valintoja elämäämme koskien voimavaroista, jotka vapaus meille antaa. Kuunnellen samalla sisällä olevaa luovuutta, iloa, avoimuutta ja rohkeutta, joiden lapsi sallii nyt virrata vapaammin saatuaan rinnalleen sen aikuisen, jonka hän tarvitsi.

Mikäli tämä kirjoitus puhuttelee sinua ja koet halua vahvistaa yhteyttä aitoon sisäiseen lapseen sekä vahvistaa läsnäolevaa aikuista itsessäsi, suosittelen vahvasti, että tutustut Ryhdy aikuiseksi sisäiselle lapsellesi -verkkokurssiini. Juuri nyt sen hinta on 16.8 saakka vain osa normaali hinnasta.

Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä.

Löydät alta kolmiosaisen Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä -webinaari sarjan ensimmäisen osan. Mikäli haluat osallistua webinaarin seuraaviin osiin, ilmoittaudu täältä.

Jaa halutessasi myös tuttavillesi:

 

Voiko toinen ihminen todella nähdä sinut?

Käsittelen tässä kirjoituksessa kolmea asiaa: mitä nähdyksi tuleminen on, miten voit edesauttaa nähdyksi tulemistasi sekä sitä mikä tekee nähdyksi tulemisen toisinaan haastavaksi.

Tunnumme toisinaan käyttävän nähdyksi tulemista synonyyminä sellaisille asioille kuulluksi tuleminen ja ymmärretyksi tuleminen. Myös vastaanotetuksi, arvostetuksi ja rakastetuksi tuleminen voivat kuulua samaan pakettiin.

Erotan itse ihmisissä selkeästi kolme erilaista tasoa nähdyksi tulemisen sisällä. Kokemus nähdyksi tulemisesta voi syntyä siitä kun toinen ymmärtää minua älyllisesti, siitä kun toinen kykenee ottamaan vastaan tunteeni ja siitä kun toinen kykenee ottaa vastaan fyysisyyteni.

Kun haluamme tulla nähdyksi, mitä se tarkoittaa?

On tilanteita, joissa kerron omasta näkemyksestäni tai kokemuksestani ja pyrin välittämään sitä miten mielessäni näen tietyn asian. Se voi olla esimerkiksi näkemykseni siitä miten jokin asia kannattaa tehdä, analyysi omasta toiminnastani tai tulkintani joistain tapahtumista. Kun toinen ihminen ymmärtää joko kokonaisuudessaan sen rakennelman, jonka rakennan mielessäni ja yritän hänelle välittää, voin tulla älyllisesti nähdyksi. Toisinaan vastaanottaja saa osittain kiinni ja ymmärtääkseen kysyy lisätietoa tai selkeytystä, saatan myös kokea tulevani ymmärretyksi, eli älyllisesti nähdyksi ja kertoessani lisää kokemukseni vahvistuu ja älyllinen ilmaisuni selkeytyy.

On myös tilanteita, joissa en koe tulevani ymmärretyksi. Tähän on monia syitä. Usein en ensinnäkään tällaisessa vahvassa mentaalisessa  tilassa muista sitä, että, jotta toinen voisi ymmärtää tällaisen mentaalisen rakennelman, joka mielessäni on, minun täytyy osata välittää se hänelle niin, että hän näkee mistä se koostuu. Tämä on aika vaikeaa, etenkin sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole samaa pohjatietoa, jolle rakentaa.

Toinen tyypillinen syy on se, etten itsekään ole selkeä siitä miten ajattelen. Kerron vain pääpiirteittäin jostain asiasta ja saatan tunnetasolla kokea asian tärkeäksi mutta en osaa perustella sitä tai esittää perusteluja kokemukselleni.

Kolmas on se, että usein kyse onkin tunnetason asiasta ja yritän tulla nähdyksi älyllisesti. Aina ei ole helppo tunnistaa, että kyse on tunnetason asiasta ja olla toiselle tunnetasolla avoin. Siksi voin joskus eksyä jopa väittelemään älyllisesti asiasta, jota ei voi ratkaista älyllisesti.

Palaan tähän myöhemmin mutta vaikuttamassa voi tietysti olla myös se helposti nimettävä syy: toinen ei kuuntele tai ole kiinnostunut siitä mitä kerron.

Tuletko nähdyksi tunnetasolla?

Tämä on useimmiten se isoin alue, jolla kaipaamme tulla nähdyksi. Kaipaamme tunnetason kokemusta ensinnäkin siitä, että se mitä koemme nähdään, mutta myös siitä, että se mitä koemme ja olemme on tervetullutta.

Kerron ystävälleni siitä mitä olen kokenut viime päivinä ja miten voin sen kanssa. Kerron haastavista kohdista ja annan sen kuulua äänessäni, että haasteet ovat koskettaneet. Yhtälailla jaan myös sen millä tavalla nämä haasteet ovat antaneet minulle jotain, jonka koen tärkeäksi. Haasteista huolimatta koen iloa. Puhuessani haasteista ystäväni kuuntelee hiljaa ja tunnen sen, että hän tuntee sydämessään sen mistä kerron. Ilon alkaessa kuulua äänestä, hän ottaa kantaa kevyesti ja selkeästi eläen mukana asiaa. Tultuani päätökseen kertomuksessani, hän päätyy jakamaan niistä kokemuksistaan, jotka muistuvat hänen mieleensä kertomani vaikutuksesta.

Koen tulevani kuulluksi tunnetasolla koska sille on tilaa mitä koen. Siihen ei puututa ja koen toisen kykenevän myötäelämään sitä mitä kerron omassa sydämessään. Hän kuuntelee, ei vain korvillaan vaan olemuksellaan. Optimaalinen tilanne.

Toisinaan on kuitenkin niin, että kaivatessani tulla kuulluksi, en osaakaan kertoa siitä mitä minussa tapahtuu. Joskus se on hieman piilossa itseltänikin. Saatan jopa sivuta asiaa mutta tuntuu silti siltä, että en tule kuulluksi. Turhauttavaa. Välillä käy myös niin, että avatessani itseäni tunnetasolla, toinen ei ole samalla tasolla avoin ja kuunteleekin kertomaani vain älyllään. Toisen tulkinnat ja tunnekokemusteni jäsentäminen älyllisesti saattavat tuntua jopa kipeältä tuossa kohtaa.

Nähdyksi tuleminen tunnetasolla edellyttää tärkeimpänä asiana sitä, että kykenen olemaan avoin tunnetasolla. Kaivatessani näkemistä ja kuulemista toiselta ihmiseltä, hänen täytyy paitsi avautua tunnetasolla, myös kyetä avautumaan sille mitä minä tunnen. Tämä on toisinaan paljon odotettu monestakin syystä. A. kaikki eivät ole aina täysin samassa tilassa kuin minä, B. yhteiskunta on aika mentaalinen ja toimimme siksi vahvasti sillä tasolla arki-elämässämme, C. jotta toinen voi vaikkapa sydämellään kokea suruni, hänen täytyisi olla avoin omalle surulleen tai ottaakseen vastaan inspiraationi, hänen täytyisi olla riittävän rohkea olemaan avoin tälle tunteelle, joka on välillä vähän vallatonkin. Sekä viimeisenä D. hänen täytyisi kyetä olemaan reagoimatta siihen mikä hänessä koskettuu jakamani seurauksena ja vain antaa sille sekä sen myötä minulle tilaa.

Aika paljon vaatimuksia toiselle ihmiselle? Ei kai kukaan voi olla näin läsnä toiselle ihmiselle ainakaan ilman, että se on hänen ammattinsa ja hän keskittyy paitsi olemaan toiselle läsnä, myös jatkuvasti laajentamaan omaa tunnetason repertuaariaan ja ihmistuntemustaan, jotta hänessä olisi tilaa toisen kokemukselle.

Kehollinen nähdyksi tuleminen? Mitä se tarkoittaa?

Aloitetaan siitä ihan ilmeisimmästä. Lapsena kaipaamme sitä, että vanhempamme paitsi näkevät kehomme, myös arvostavat sitä ja osoittavat sopivaa kiinnostusta sitä kohtaan. Moni meistä on varmasti törmännyt lapseen siinä iässä, jossa hän haluaa esitellä kehoaan, liikkeitään, kyvykkyttään ja tietysti sitä kaikista jännintä, eli fyysistä sukupuolta ja siihen liittyviä elimiä.

Kaipaamme paitsi huomiota kehollisuudellemme, myös fyysistä kontaktia sekä ympäristön kykyä tempaantua mukaan, vastata ja siten osoittaa osallistumista kehollisen elinvoimamme jakamiseen.

Puhuin lapsista mutta tarve tulla kehollisesti nähdyksi on merkittävä osa myös aikuista ihmistä. Ollessani innostunut ja dynaamisessa tilassa, haluan touhuta paljon ja toisinaan huomaan kaipaavani toista touhuamaan kanssani. Tai ainakin osallistumaan siihen huomaamalla touhuamiseni. Innostuessani ruanlaitoista, kaipaan sitä, että kumppanini on mukana prosessissa. Toisinaan teemme ruokaa yhdessä ja toisinaan vaan haluan näyttää hänelle tekemisieni jälkiä. Koen tulevani nähdyksi tässä kehollisessa toiminnassa kun hän joko osallistuu ja elää prosessia kanssani tai on paikalla kun haluan jakaa siitä mitä teen. Jakaa innostukseni.

Pelatessani koripalloa muiden miesten kanssa, jokainen ylä viitonen, ”syötä Aarolle” sekä kohtaaminen, jossa olen kahden kesken vastustajan kanssa ja hetken aikaa mittelemme pallosta, antaa minulle kokemuksen oman kehoni näkyväksi tulemisesta.

Kuten myös ne hetket peiton alla tai päällä, jossa uskaltaudun kokemaan tapahtumia fyysisesti, antaen kehollisuuteni näkyä niin ääninä, liikkeinä kuin luonnollisena hengityksenä. Eikä merkityksellistä ole vain se, että koemme tätä yhdessä vaan myös se, että toisinaan on niitäkin hetkiä, joissa toinen vain katsoo alastonta vartaloani siten, että annan itseni rentoutua tuon katseen edessä.

Kehollinen nähdyksi tuleminen voi olla haastavaa siksi, että emme ole kosketuksissa sen kanssa. Emme liiku luontaista elinvoimaamme ilmentäen, koe halujamme autenttisesti tai anna itsemme reagoida tapahtumiin kehollamme. Toisinaan huomaan olevani jäykkä kuin puutikku ja silloin on mahdotonta tulla kohdatuksi tällä tavalla edes fyysisessä kontaktissa toisen kanssa. Minun täytyy antaa kehoni tulla eläväksi jos haluan kokea kehollisen kohdatuksi tulemisen. Minun täytyy tutustua siihen ja siihen miten eri puoleni ilmenevät kehollisesti kun annan itseni reagoida kehollani.

Jotta voin tulla kehollisesti kohdatuksi, tarvitsen kontaktia. Niin läsnäolevaa fyysistä kontaktia kuin kehollisen energiani kohtaamista. Jälkimmäinen voi konkreettisesti tarkoittaa sitä, että kokiessani aggressiota tai voimakasta intohimoa puhuessani minulle tärkeästä aiheesta, vastapuoli kykenee ottamaan kokemukseni vastaan ja pysymään kanssani kontaktissa. Tämä edellyttää toiselta kosketusta omaan keholliseen elinvoimaansa.

Jotta voin tulla kehollisesti nähdyksi, toisen täytyy uskaltaa katsoa. Eikä vain katsoa vaan nähdä ja kokea se mitä kehoni katsominen saa aikaan hänen kehossaan. Hänen täytyy katsoa kehollaan. Voisi luulla, että katsominen on helpompaa kuin katsottuna oleminen mutta aito katsominen tekee yhtä alastomaksi kuin katsottuna oleminen.

Alatko saada kiinni siitä, että nähdyksi, arvostetuksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi tuleminen on aika moniulotteinen juttu? Yksi asia, jonka haluan sinulle välittää on se, että tämän tarpeen toteutuminen pääasiassa toisten kautta on vaikeaa. Toisilla on suuri merkitys mutta sitäkin suurempi on minulla itselläni.

Ihminen voi tulla nähdyksi vain kun hän päästää itsensä aidolla tavalla näkyviin. Kuva on järjestämältäni retriitilä.

Miksi sitten emme koe tulevamme nähdyksi?

Tälle on monia syitä. Tärkeimpänä pidän sitä, että emme osaa kommunikoida toiselle tai edes itsellemme selkeästi siitä, että kaipaamme sitä. Yritämme tulla emootionaalisesti kuulluksi kertomalla nokkelia juttuja mutta emme paljasta sydäntämme. Haemme kehollista kontaktia mutta emme ole läsnä siinä mitä kehossamme tapahtuu tai uskalla päästää itseämme kokemaan kehollamme autenttisesti. Emme uskalla esiin älykkyytemme kanssa ja siksi koemme, ettei meitä ymmärretä. Tiedän, voi olla ihan yhtä epävarma olo kertoa omasta näkemyksestään kuin vaikkapa mennä tanssikurssille tai uskaltaa puhua kumppanille sisällään kokemasta yhteyden kaipuusta.

Luulemme, että toinen ymmärtää

Lapsuutemme peruja on myös se, että emme vielä oikein tunnista toista erilliseksi ihmiseksi, joka eläessään rinnallammekin, elää omassa maailmassaan. Hän kokee eri asioita, ajattelee eri asioita ja hänellä on kokonaan oma sisäinen maailmansa vaikka asutamme samaa tilaa. Hän jopa kokee tuon tilan eri tavalla kuin minä. Luulemme, että se mitä koemme on jotenkin myös toisissa ja toisten tiedossa. Osittain tämä tila, jossa omakin huomiomme on pääasiassa ulkopuolella, auttaa meitä sillä se pitää meitä etäällä itsestämme ja siitä mitä koemme.

Kun tuon huomioni siihen mitä minussa tapahtuu, minun on mahdollista tulla nähdyksi. Ennen kaikkea itseni toimesta mutta oppiessani kommunikoimaan siitä niille toisille, joiden nyt huomaankin olevan erillisiä ihmisiä, se käy mahdolliseksi myös toisen toimesta. Huom! sanon mahdolliseksi, en varmaksi.

Toinen ei välttämättä ymmärrä, kykene samaistumaan tai ole läsnä. Eikä hänellä ole siihen velvollisuutta.

Jos haluan, että toinen ihminen kuulee minua, minun on hyvä varmistua siitä, että meillä on hieman rauhallisempi tila, jossa meidän molempien on suuremmalla todennäköisyydellä mahdollisempaa olla läsnä niin kehollisesti, tunnetasolla kuin älyllisestikin. Kun kumppani tulee töistä, hetki ei todennäköisesti ole samantien se otollisin emootionaaliselle yhteydelle. Eikä minun tarvitse vaatia kykyä siihen itseltänikään. On kohtuullista ensin laskeutua kotiin ja luoda yhteys kun olen itse laskeutunut.

Minulla on paljon sellaisia kokemuksia ja paljon sellaista informaatiota, joita läheisilläni ei ole. Kuten myös toisinpäin. Vaikka osaisin kertoa hyvin selkeästi sen mitä haluan sanoa toiselle, hän ei välttämättä ymmärrä koska nuo kokemukset tai se tieto josta puhun, ei välttämättä ole osa hänen kokemusmaailmaansa tai maailmankuvaansa. Jos olen itse kuulijan paikalla, koetan olla rehellinen ymmärtämättömyydestäni ja sanoa ”en rehellisesti pysty täysin ymmärtämään sitä mitä kerrot tai haluat sanoa mutta kuuntelen.”

Halutessani yksitoikkoisen työpäivän jälkeen ilmaista elinvoimaisuuttani ja hakea kontaktia toiseen, toinen voi olla ihan erilaisessa tilassa, vaikkapa fyysisesti väsynyt.

Kertoessani vaikeudesta, joka minulla on, kertomukseni saattaa koskettaa toisessa vaikeutta, jonka kanssa hän ei halua olla juuri nyt tekemisissä. Tähän hänellä on oikeus ja se tarkoittaa sitä, että minä en voi juuri nyt tulla hänen kuulemakseen tämän asian kanssa. Yhtälailla syynä sille, että en voi tulla kuulluksi on se, että saatan vaikkapa jakaa asiaani sellaisella intiimiydellä, joka ei ole toiselle tuttua. Tai kenties rohkeuteni kyseenalaistaa oman elämäni valintoja on jotain, joka pelottaa toista koska se kutsuu esiin rohkeutta hänessä ja tämä voi olla pelottavaa.

Yleisesti ottaen on hyvä tiedostaa se, että toinen ihminen ei voi toimia positiivisella tavalla peilinä minulle niissä asioissa, joihin hänellä ei ole pääsyä itsessään. Mikäli hän torjuu jonkin itsessään, hänen on vaikea kohdata sitä minussa. Mikäli kokemus, josta hänelle puhun ei ole hänelle millään tapaa tuttu, keskustelutoverini saattaa alkaa puhua ihan eri asiasta koska hänen mielensä yritti napata jostain sellaisesta kiinni puheessani, mikä oli hänelle samaistuttavaa.

Mitä tapahtuu kun en tule nähdyksi?

Kun joko tiedostamattamme tai tietoisesti kaipaamme tulla nähdyksi, yritämme saada vahvistusta jollekin sellaisella itsessämme, joka kaipaa tulla vahvistetuksi. Kun emme saa vahvistusta, koemme kipua, joka liittyy sisällämme olevaan syvimpään haavaan. Narsistiseen haavaan, joka on syntynyt siitä, että olemme menettäneet kosketuksen moniin osiin itsessämme sen seurauksena, että niitä ei kohdattu tarvitsemallamme tavalla.

Emme ainoastaan koe tätä haavaa vaan kokemus nostaa pintaan myös ne tunteet, joita koimme kun emme aiemmin kokeneet tulevamme nähdyksi. Tähän tietysti reagoimme omalla tavallamme jokainen. Joku kääntyy uhriuteen, toinen muuttuu kiukkuiseksi, joku sivuuttaa koko asian ja tunteensa ja yksi älyllistää tilanteen. Pyrimme välttämään tuon kokemuksen koska olemme oppineet tekemään niin suojataksemme itseämme. Palaamme tuttuihin rooleihimme ja etsimään muilla tavoin täytettä siihen tyhjyyteen, joka nyt taas hieman selkeämmin tuntuu sisällä koska nähdyksi tulemattomuuden kokemus nosti sitä hieman lähemmäs pintaa.

Jossain syvällä sisällä osa minussa sanoo jälleen: miksipä yrittää kuin ei se koskaan kuitenkaan toteudu.

Niin, miksipä tulla esiin kun ympäristö yhä edelleen tuntuu antavan sen saman palautteen, että se mitä olen sisälläni ei edelleenkään ole kiinnostavaa, oikein, rakastettavaa, järkevää, kaunista, inspiroivaa tai huomion arvoista.

Tarvitsevuus tekee nähdyksi tulemisesta vaikeaa

Me kaipaamme nähdyksi tulemista eri määrissä ja eri tavoin. Yksi asia, joka vaikeuttaa sitä on tarvitsevuutemme sille. Tarpeet ovat ok, se on tärkeää todeta heti alkuun. Tarvitsevuus on kuitenkin jotain muuta. Se se ihminen, joka ei kerro sinulle mitä hän tarvitsee mutta jonka tunnet toimivan itseäsi kohtaan tarvitsevasti ja ikäänkuin hän yrittäisi vaikuttaa sinuun ja odottaisi sinulta jotain.

Syy sille miksi tarvitsevuus on hankala juttu on se, että se vaikuttaa toiseen ihmiseen automaattisesti tavalla, joka saa hänet sulkeutumaan. Etenkin jos olet aikuinen ihminen puhumassa aikuiselle ihmiselle. Kun tunnet toisen tarvitsevuuden, tunnet hänen käyttäytyvän jotenkin lapsenomaisesti ja muuttavan sinut tarpeensa kohteeksi sen sijaan, että hän kohtaisi sinut.

Tarvitsevuus on hankalaa myös siksi, että kun käyttäydymme tarvitsevasti, emme kommunikoi tarvettamme suoraan ja siksi se ei voi täyttyä. Emme edes itse tunne tarvitsevuutta aidosti vaan käyttäydymme vain epäsuoraan tuon sisällä olevan tyhjiön ohjaamana, oppimallamme tavalla.

Mitä tarvitsevampi ihminen on, sitä vaikeampi hänen kanssaan on olla läsnä. Kun koen tarvitsevuutta ja ihmettelen miksi ihmiset lähelläni etääntyvät, minun on hyvä tiedostaa tämä ja ymmärtää samalla, että juuri nyt en voi sille mitään eikä siinä ole mitään vikaa.

Tarvitsevuus pitää sisällään myös aina sen, että kaipaamme jotain jostain muualta. Taustalla vaikuttavat lapsuudessa täyttymättä jääneet tarpeet ja lapsen maailmankuva, jossa se mitä kaipaamme on todella ulkopuolella. Huomiomme on silloin ulkona ja olemme etäällä itsestämme. Voimme saada apua tilanteeseen ja löytää lähemmäs sitä mitä kaipaamme kun alamme tulla lähemmäksi itseämme.

Miten minä voin tulla nähdyksi?

Ensimmäinen auttava tekijä on se, että tulen lähemmäksi itseäni. Sitä mitä minussa tapahtuu kehollisesti, emootionaalisesti ja fyysisesti. Tämä ei ole asia, joka tapahtuu kerran ja on sitten hoidettu vaan tapahtuu harjoituksen kautta. Mitä enemmän opin olemaan läsnä omalle kokemukselleni, sitä lähempänä olen itseäni.

Mitä lähemmäs tulen itseäni, sitä selkeämmin erotan itseni myös toisista. Alan ymmärtää, että minussa tapahtuvat asiat todella tapahtuvat minussa. Toiset eivät tiedä niistä samalla tavalla kuin minä vaikkakin vaistoavat, aistivat ja näkevät myös käytöksestäni välillä jotain siitä mitä minussa tapahtuu.

Tämä erillisyys tuo minut sen äärelle, että ymmärrän kommunikaation tärkeyden ja usein myös heikon osaamiseni sen saralla. Olen paitsi huonosti kosketuksissa se kanssa mitä minussa tapahtuu, myös huono kommunikoimaan siitä itselleni ja muille. Voin kuitenkin oppia kommunikoimaan.

Halutessani älyllistä ymmärrystä, voin opetella ilmaisemaan mieleni maiseman toiselle selkeästi. Kaivatessani tunnetason kuulluksi tulemista, voin opetella sallimaan itseni tuntea sen mitä tunnen ja kertoa siitä. Kaivatessani kehollista kontaktia, voin antaa itseni kokea kehollani, ilmentää sitä ja kysyä toiselta josko hän haluaa tavalla x tai y osallistua tähän.

Mitä lähempänä olen itseäni ja mitä selkeämmin osaan sanoittaa omaa kokemustani, sitä paremmin minulle avartuu se, että toinen ihminen ei itseasiassa ole se merkityksellisin elementti siinä, että tulen nähdyksi. Kun sanoitan ajatuksiani, alan tulla selkeämmäksi ajatuksistani. Kun suostun tuntemaan ja sanoittamaan, sitä näkyvämmäksi ja vastaanotetummaksi tunteeni tulevat. Mitä enemmän annan itseni kokea kehollani, kunnioittaa kehollisia tarpeitani ja ilmentää kehollista elinvoimaani, sitä enemmän koen tulevani kehollisesti näkyväksi.

Toisilla on roolinsa

Olen itse merkittävin henkilö näkyväksi tulemisen kannalta. Kun annan itsestäni, tulen itselleni näkyväksi. Kun odotan sitä toiselta, en anna itsestäni ja huomioni on väärässä paikassa.

Toisilla on kuitenkin roolinsa. Se ihminen, joka ei tunnu kuulevan tai näkevän, auttaa minua lähemmäs narsistista haavaani. Se, joka menee etäämmälle kun odotukseni kohdistuu yhä voimakkaammin häneen, näyttää tarvitsevuuteni ja läheisriippuvuuteni, joka on jossain määrin osa jokaista tavallista ihmistä.

On myös niitä, jotka oikealla hetkellä osaavat ja sattuvat olemaan läsnä. Hän, joka sanoo, että ymmärtää vaikeuteni hetkellä, jossa en ihan vielä itsekään osaa tuntea tuota vaikeutta. Se, joka palauttaa huomion iloon, jota hetki sitten koin mutta jolle en uskaltanut antaa niin paljon tilaa kuin se olisi ansainnut. Hän peilaa minulle tämän ilon kutsumalla sen esiin, jotta se saa tulla ravituksi. On myös niitä, jotka oikella hetkellä kyseenalaistavat minua jumissa pitävän uskomuksen tai käytösmallin, johon olen samaistunut. Tällöin minulle tulee näkyväksi jotain, joka oli minulle vielä sokeaa ja se voi toisinaan tuntua ikävältäkin.

Pohjimmiltaan koko maailmankaikkeus voi auttaa minua kokoajan siinä, että tulisin näkyväksi. Kun tuon huomioni siitä asetelmasta, jossa 90% huomiostani on ulkopuolella ja 10% käy itsessäni niissä hetkissä, joissa reagoin niin voimallisesti, etten voi sitä välttää, siihen, että 80% huomiostani on lähellä omaa kokemustani, alan huomata, että minussa tapahtuu kokoajan jotain. Näin tutustun itseeni ilman, että joku toinen ensisijaisesti kuuntelee minua. Sen sijaan toiset auttavat minua katsomaan itse itseeni.

Tämän seurauksena voin paitsi tuntea itseni, löytää myös uusia voimavaroja, tunnistaa minussa olevia hidasteita ja väärinkäsityksiä sekä olla paremmin kosketuksissa toisiin tunnistaessani erillisen itseni ja siten myös tosiasian siitä, etten tunne toista ilman kommunikaatiota.

Mikäli aihe puhuttelee sinua, suosittelen vahvasti tutustumaan narsistinen haava -retriittiini, jossa voimme yhdessä työskennellä asian parissa. Mikäli sinun ei ole mahdollista osallistua, suosittelen etänä käytävää Kuulluksi tulemisen taito -verkkokurssiani, jossa opit tämän tekstin taustalla olevan taidon.

Voiko toinen todella nähdä minut?

Kyllä ja ei. Toinen ihminen voi hetkittäin kohdata minut tavalla, jossa meillä on riittävä yhteinen kokemuspinta ja olemme riittävän avoimesti läsnä. Tämä on tärkeää ja antoisaa. On myös olemassa ihmisiä, jotka voivat auttaa minua näkemään itseni koska heidän kokemusmaailmansa on riittävän laaja ja samankaltainen kanssani. Kukaan ei silti voi tuntea itseäni puolestani.

Mitä enemmän olen tehnyt työtä oman itsetuntemuksen parissa ja sallinut itseni kokea elämää sellaisena kuin se on, sitä avarampi kokemusmaailmani on. Tunnen itseni paremmin sen johdosta, vaikkakaan en tietysti täydellisesti. Matkan edetessä ymmärrän yhä paremmin sen, että minä olen itse se, joka kuulee minua. Keskustellessani itseni kanssa niillä taidoilla, jotka olen hankkinut tai ilmentäessäni itseäni autenttisesti maailmassa ja ihmissuhteissani, tulen itselleni näkyväksi. Riittävän avaran peilipinnan omaavia ihmisiä on yhä vähemmän ja samalla jokaisen sellaisen arvo nousee yhä korkeammaksi.

Tosiasia siitä, että olen yksin on yhä konkreettisempaa. Ja juuri tälle yksinololle antautuminen on se mistä käsin voin autenttisesti vuorovaikuttaa toisten kanssa, odottamatta heiltä täytettä sisälleni. Mitä enemmän annan itsestäni, sitä enemmän opin itsestäni. Mitä vähemmän odotan ulkopuolelta, sitä enemmän vastaanotan.

Olemme pohjimmiltamme yhtä ja samaa, riippumatta siitä tunnistammeko tätä. Inhimillisellä tasolla olemme kuitenkin erillisiä ja tulemme olemaan tällä tasolla erillisiä loppuun saakka. Kommunikaatio, vastuu itsestäni ja autenttinen oleminen siellä missä olen, ovat inhimillisellä tasolla edellytyksiä sille, että minä voin tulla ennen kaikkea itseni ja sopivissa määrin toisten näkemäksi.

Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua kääntymään itsesi pariin.

***

Laita kirjoitus myös jakoon mikäli se puhutteli sinua.

Keskustelua läsnäolosta

Lapsuuden tuttavani Juha-Matti Heiskanen ehdotti taannoin minulle videoitavaa keskustelua läsnäolosta. Juha-Matti on tutkinut ravintoa, meditaatiota ja läsnäoloa viime vuosina ja jälleennäkemisen myötä näistä asioista on käyty hyviä keskusteluja. Myös Rohkea elämä -kirjani on inspiroinut Juha-Mattia ja tuonut konkretiaa siihen mitä läsnäolo on.

Videolta löydät meidät puhumassa mm. seuraavista asioista:

  • epävarmuus ja miten olla sen kanssa
  • mitä läsnäolo on?
  • miten menetän energiaa sen myötä, että huomioni on kokoajan ulkopuolella?
  • mitä on itsekkyys ja miten se eroaa itselle läsnäolemisesta?
  • miten olla sen kanssa kun tiedä mitä sanoa?
  • miksi inhimilliset emootiot ovat suora tie voimavaraantumiseen?

Suositus: koska ääni on hetkittäin matala, kuuntele joko kuulokkeilla tai tilassa, jossa ei ole melua.

Ota kantaa asiaan ja jaa halutessasi toisillekin somessa pohdittavaksi.

Jos haluat tuntea itsesi, tarvitset avuksesi toisia

Istuimme jälleen eilen ihmisryhmän kanssa kotonani. Siitä on noin kaksi vuotta kun viimeksi olen kutsunut vieraita ihmisiä kokoontumaan läsnäolon merkeissä kotiini. Kotiin kutsuminen on erilainen kokemus kuin se, että tapaamme vaikkapa retriitillä.

Kutsun ihmisiä tällaisessa hengessä luokseni tietysti siksi, että olen valinnut toimia ammatikseni tällaisen kutsujan roolissa. Minulla on kuitenkin myös henkilökohtaiset syyni. Yksi niistä on se, että se on minulle hyödyllistä.

Kotiin kutsuminen on henkilökohtaisempaa. Se tulee lähemmäs minua monella tapaa. Ja juuri tämä on se tärkeä asia. Kun ihminen, asia tai tapahtuma tulee minua lähelle, se näyttää minulle jotain itsestäni.

Ryhmä ihmisiä on kuin maailma pienoiskoossa

Kun istun alas ihmisryhmän kanssa, voin huomata kuinka yksi ihminen tuo minussa esiin tietynlaisia asioita ja toinen toisenlaisia. Kun maltan kuulostella reagoimisen sijaan, saatan huomata kuinka yhden ihmisen jakaminen herättää minussa myötätuntoa ja toisen ihmisen kriittinen olemus herättää minussa kritiikkiä häntä kohtaan. Jonkun näkemykset ärsyttävät ja toisia haluaisin tukea. Näin näen sen millaisiin uskomuksiin itse identifioidun.

Asiat, joita minussa tapahtuu ovat niitä samoja, joita minussa tapahtuu kun kuljen maailmassa. Toisinaan ne menevät minulta ohi koska en aina ole arjessani yhtä läsnä kuin tällaisessa läsnäolon syventämiseen tarkoitetussa illassa.

Päästämällä toiset lähelle, minun on mahdollisuus oppia enemmän

Kun käyn kertaluontoisessa itsetuntemus työpajassa, voin oppia itsestäni jotain. Koska luottamus syntyy ja tutut roolini rakoilevat vasta ajan kanssa, kertaluontoinen tapahtuma voi tarjota minulle rajallisesti mahdollisuuksia nähdä itseni.

Kun tapaan samojen ihmisten kanssa useita kertoja, kenties jopa hieman pidempiä aikoja, alan rentoutua ja paljastaa itsestäni asioita. Niin kauniita asioita kuin niitä vähemmän kauniita, jotka on usein varattu vain läheisille ihmisille, jos heillekään. Silloin kanssakäyminen alkaa palvella minua uudella syvyydellä. Tämän vuoksi pyrin itse tarjoamaan sellaista työskentelyä itsetuntemuksen parissa, jossa on jatkumoa.

Mitä enemmän ja toistuvasti altistun toisille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Kun vaikkapa jaan itsestäni näille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Mitä enemmän toiset jakavat itsestään, sitä lähemmäksi he voivat tulla.

Kun ihmiset ympärilläni ovat kiinnostuneita tuntemaan itsensä, edes jossain määrin, muodostamme yhdessä ympäristön, jossa voimme oppia. Mitä aidompaa ja läheisempää kanssakäymisemme on, sitä enemmän voin oppia halutessani.

Kanssakäymisessä voin oppia omista rooleistani

Vaikka intentiomme olisi ryhmässä se, että oppisimme tuntemaan itsemme, voin huomata pian, että tällaisessakin ryhmässä minä olen taipuvainen ottamaan jonkin niistä tutuista rooleista, joita minulla on. Huomaan tämän myös muissa. Se, joka on tottunut kertomaan näkemyksistään, on kertomassa niitä. Yhden tapa vältellä epämukavuutta on esittää sarkastisia kommentteja puhutusta sisällöstä. Yksi vetäytyy ja katselee kriittisesti toisia. Joku alkaa neuvomaan. Yksi on aina auttamassa kun joku paljastaa jotain surullista sydämeltään. Yksi on se, joka alkaa itkeä.

Ne samat roolit, joita elämme jokapäiväisessä elämässämme tulevat mukaan myös sinne, missä haluaisimme oppia erottamaan ne itsestämme. Juuri tämä tekee itsetuntemuksesta vaikean lajin. Minun pitäisi oppia näkemään itseni.

Jokainen ihminen elämässäni palvelee minua jos todella haluan nähdä itseni

Siihen tarkoitettu ryhmä on hyvä paikka itseni tuntemiseen. Samat periaatteet toimivat kuitenkin kaikkialla. Jos maltan harjoittaa läsnäoloa, jokainen elämäni hetki palvelee minua. Läsnäololla tarkoitan sitä, että maltan aistia, tuntea ja havaita mitä omassa kokemuksessani tapahtuu sen sijaan, että huomioni on lähestulkoon täysin ulkoisissa tapahtumissa.

Puolisoni, esimieheni, ystäväni ja kaupan kassa. Jos maltan olla läsnä, jokainen noista ihmisistä koskettaa minua jollain tapaa olemuksellaan ja mahdollistaa sen, että voin nähdä jotain itsessäni. Yhden reaktio paljastaa minun tapani reagoida tuollaiseen reaktioon. Jonkun suru palajastaa kyvyttömyyteni olla avoin tuntemaan sydämelläni. Yhden innostus näyttää sen kuinka jäykistyn ja tuomitsen. Ystävän instapostaus paljastaa minussa olevan kateuden.

Pienet lapset ovat erityisessä asemassa, sillä he eivät vielä osaa kovin hyvin pidätellä reaktioitaan. Siksi he vastaavat luontaisesti sinun olemiseesi kokoajan. He reagoivat jatkuvasti. Jos maltat noissakin hetkissä olla kiinnostunut siitä mitä koet itsessäsi, huomaat, että lapsen oleminen liittyy sinuun. Hän päästää sinut lähelleen koska ei vielä osaa kovin hyvin pitää sinua etäällä. Siksi hän toimii sinulle hyvin myös peilinä.

Lapsenomaiset opettajat

Erinäisissä ryhmissä on erilaisia opettajia. Vuosien varrella olen itse tavannut monenlaisia ja saanut myös kokea sen kuinka käsitykseni siitä mitä tällainen opettaja on, on muuttunut.

Opettaja voi tarkoittaa ihmistä, joka antaa minulle informaatiota tai työkaluja. Omalla kohdallani opettaja on ollut toisinaan myös ihminen, jonka kanssa olen tehnyt terapeuttista työtä. Kun oppimiskohteenani on kuitenkin läsnäolo, olen huomannut, että tärkein opettaja minulle on ihminen, joka jos osaa olla läsnä, olla avoin ja päästää inhimillisesti lähelleen.

Tällainen ihminen ei niinkään ole minulle niitä asioita, joita kaipaan. Hän on. Kuten lapsi, hän näyttää minulle sen miten se vaikuttaa häneen kun olen torjuva. Jos olen mielessäni levoton puhuessani hänelle, näen hänestä sen, että hän ei ymmärrä mitä puhun, koska en ole läsnä vaan mieleni maisemissa ja siksi sekava. Kun yritän saada hänestä jotain, tunnen kuinka etäännyn itsestäni ja siten hänestäkin. Hän antaa tämän kaiken tapahtua, usein ottamatta kantaa siihen.

Opettajan ja oppilaan suhde voi muistuttaa monella tapaa lapsen ja vanhemman suhdetta toisinaan. Oppilaana yritän toteuttaa omia roolejani suhteessa opettajaani, huomaten jokaisen niistä vievän minua etäämmälle. Opettaja antaa sen tapahtua. Hän ei opeta tai korjaa vaan antaa minun halutessani oppia, olemalla paikalla ja osa tätä välillemme muodostuvaa ainutlaatuista suhdetta.

Käsitykseni siitä, että on olemassa ihminen, joka voi auttaa minua matkallani on rikkoontunut monia kertoja. Palaan aina siihen, että minun on tehtävä työni ja ainoastaan itse voin nähdä itseni. Samaan aikaan arvostus ja ymmärrys sitä kohtaan kuinka arvokasta on löytää ihminen/ihmisiä, joka on käytettävissä sitä varten, että minä saan oppia, on kasvanut päivä päivältä.

Sitä, että joku ihminen suostuu olemaan kanssani ihmissuhteessa, suostuu päästämään minut lähelleen ja suostuu siihen, että minä askel kerrallaan näen sen mitä kaikkea tuon välillemme. Olemaan todellinen ystävä.

Itsetuntemus leikki on antamis- ja läheisyys leikki

Itseni tuntemisessa on kyse siitä, että tulen lähemmäs itseäni. Yhä intiimmin ja intiimimmin. Vuosia takaperin minulla oli monenlaisia ajatuksia siitä mitä itsetuntemus tai henkisyys on. Nuo ajatukset ja uudet uskomukset ovat hyvin eri asia kuin se aito kosketus itseeni ja todellisuuteen, johon olen sittemmin tutustunut paremmin.

Kun huomaan tuomitsevani, voin antaa itseni tuntea kuinka se työntää kaikkea kauemmas ja siten astua hieman lähemmäs itseäni. Kun huomaan kaipaavani, voin nähdä sen kuinka huomioni on kaipuun kohteessa sen sijaan, että tuntisin sisälläni olevan vajavuuden. Kun annan itseni tuntea sen, tulen lähemmäs itseäni.

Kun syytän toista, olen etäällä itsestäni ja siitä mitä koen. Kun maltan rehellisesti nähdä ja kokea sen mitä minussa tapahtuu, sen mistä syytän toista, tulen lähemmäksi itseäni. Kun arvostelen tapahtumia ja kerron näkemyksiäni siitä, voin huomata kuinka mentaaliseksi olen muuttunut ja kuin etäiseksi tunnen itseni tunne- ja kehon tasolla. Näin tulen lähemmäs.

Itseni antaminen on aktiivinen tapa mennä lähemmäksi elämää. Kertomalla läheiselleni rehellisesti siitä mitä koen sisälläni. Antamalla omaa energiaa ystäväni muuton auttamiseksi, pyrkien sielläkin olemaan läsnä. Ojentamalla auttavan käden kun ihminen pudottaa kaupassa ostoksen maahan. Hymyilemällä kun ystäväni kuulostaa vakavalta. Haukottelemalla silloin kun kanssani keskusteleva ihminen on levoton. Antamalla siis rehellisesti sen kuka olen siinä hetkessä.

Ihmiset ovat poikkeuksellinen apu matkallani sillä vuorovaikutuksessa on aina mahdollisuus olla läsnä ja antaa toisen koskettaa minua tavalla tai toisella. Toiselle antaminen on aina mahdollisuus aktiivisesti astua lähemmäs. Sitoutuminen on aina mahdollisuus päästää yhä lähemmäksi.

Ilman toisia minun on helppo jäädä piiloon itseltäni. Ilman peiliä on paljon vaikeampi nähdä itseäni. Ilman toisia on helppo uskoa siihen, että minä olen erillinen, itsenäinen ja irrallaan kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu.

Mitä se tarkoittaa, että toinen ihminen on peilini?

Asiassa on monia tasoja. Käytännöllisin tapa lähestyä tätä on mielestäni se, että kun olen tekemisissä peilin kanssa, se pyrkii aina osoittamaan itseeni. Peilin hyödyntäminen on siis kiinni siitä, kuinka halukas olen katsomaan itseeni kanssakäydessäni sen kanssa. Mitä minä koen, eli aistin tunnen ja havaitsen.

On helppo erehtyä katsomaan peiliä sen sijaan, että katsoisin sitä mitä se näyttää, eli itseeni. Kysymys siitä mitä tämä ulkoinen kertoo minusta ei avaudu jos katson yhä sinne ulos sen sijaan, että katson itseeni.

Jokaisella peilillä on oma juttunsa käynnissä. Hän on oma pelaaja tässä ihmeellisessä elämän pelissä. Hän kuitenkin palvelee minua siten, että hän tulee elämääni ja jos olen halukas, voin katsoa hänen sijaan hänen kautta itseeni.

Kun istun ryhmässä, koetan antaa itseni aistia, tuntea ja havaita mitä minussa tapahtuu. Näin katson peilin avustamana itseeni. Jokainen ihminen koskettaa minua jollain tapaa ja sillä syvyydellä millä olen valmis antamaan sen koskettaa. On oma valintani kuinka kiinnostunut olen sitä hyödyntämään.

Kiitän jokaista ihmistä siitä, että hän suostuu näyttelemään elämässäni sitä roolia, jossa hän auttaa minua tuntemaan itseni. Että autat minua näkemään sen mitä en rakasta vaan pidän etäällä.

***

Jaa kirjoitus ja anna toisillekin mahdollisuus tunnustella sen sisältöä.

Kuljetko sinäkin yrittämisen ja passiivisuuden kehää?

Viime kevät ja alkukesä oli kaunista aikaa sen vuoksi, että se teki muutoksen suunnitelmiin. Niihin tavanomaisiin askareisiin, joita siinä kohtaa olin tottunut toimittamaan. Siinä tilassa, jossa pöytä oli normaalia puhtaampi, oli helppo huomata kuinka kutsuvaa olisi joko puskea asioita käyntiin ja pysymään ennallaan tai passivoitua.

Kesä on ollut ollut mainiota aikaa seurata sitä kuinka vaikeaa on pysyä näiden kahden välissä. Rennosti aktiivisena.

Miten pysyä rennosti liikkeessä ja olla utelias siitä miten käyttää aikaansa rakentavasti kun aikataulu tyhjenee ja tietämättömyys on läsnä? Miten pysyä uteliaana ja keskustella säännöllisesti itseni kanssa siitä mitä tarvitsen ja mitä haluan rakentaa, kun aiemmin päiviäni muovanneet ohjenuorat eivät enää toimi?

Tietämättömyys ja läsnäolo eivät ole aina miellyttäviä kokemuksia. Se, että joudun itse aktiivisesti rakentamaan ohjenuoran omiin päiviini on vaativaa. Yritän ylläpitää tuttuutta ja toisaalta tunnen vetoa erinäisiin todellisuuspakoisiin toimiin, kuten vaikkapa tv -sarjat.

Olisi helppoa ajatella, että tämä kaikki johtuu ympärillä tapahtuvista asioista ja muutoksista. Tosiasiassa huomaan kuitenkin, että tämä sama puskemisen ja passiivisuuden kehä on aina ollut keskeinen osa elämääni.

Yksi väsyttävä tekijä on se, että pyrimme jatkuvasti ylläpitämään jonkinlaista kuvaa itsestämme. Tämä on puskemisen ydin.

Elämääni on aina värittänyt tavoite olla jonkinlainen. Ison osan aikaa en ole siitä kovin tietoinen. Minun kohdallani tuota kuvaa värittää tehokkuus, coolius, suoraviivaisuus, voima ja selkeys. Se on ihanne, jonka olen omaksunut jo varhain. Juuri tämä kuva ja sen eri versiot ovat se, joka synnyttää minussa puskemista. Täytyy tehdä näin, ei saa olla noin, tuo ei ole hyvä juttu ja niin edelleen. Vaikka nämä asiat ilmenevät minussa vuosien tutkimustyön jälkeen hienovaraisemmin kuin aiemmin, ne joka tapauksessa ilmenevät. Ja ne ovat ne samat asiat, joita huomaan toistavani, yhä uudelleen ja uudelleen. Taipumukseni eivät muutu kovin paljoa, mikä on yhtaikaa ikävä asia ja hyvä asia. Ainakin tiedän minkä parissa työskentelen.

Kukapa tällaista yritelmää jaksaisi loputtomiin, tai no, ehkä jotkut jaksavatkin. En tiedä pitäisikö heitä kohtaa tuntea myötätuntoa vai kateutta.

Juuri tämä puskeminen ja yritys on se mikä synnyttää tarpeen myös passiivisuudelle. Yrittäminen on väsyttävää ja synnyttää kaipuun pois siitä elämästä, joka on väsyttävää. Mikä tahansa turruttava ja huomion pois itsestäni vievä toimii. Jokaisella meillä on oma viihteemme ja pakokeinomme. Yleensä monet niistä ovat miellyttäviä ja tarjoavat jonkinlaisen pikaisen rentoutumiselta tuntuvan kokemuksen. Mutta niistäkin jää tavalla tai toisella huono olo. Sarjojen jälkeen väsynyt olo, makeisista tunkkainen fiilis ja päihteet eri muodoissaan ottavat myös oman maksunsa.

On vaikeaa olla siellä niiden välissä. Ihan vain olla, olematta kuitenkaan passiivinen.

Olisiko sinustakin mukava kokea enemmän eloisuutta?

Kaikista kaunein puoli rennossa aktiivisuudessa on se, että silloin olen kosketuksissa itseni kanssa. Siihen ihannekuvaa, joka minulla on, ei mahdu spontaanisti sellaisia asioita kuten ilo, leikkisyys, innostuminen, välittäminen, epäitsekäs antaminen ja niin edelleen. Tunnistan kuvassani jopa niin tarkan yksityiskohdan, että rintakehän täytyy olla täydempi ja suurempi kuin vatsani. Miten ihmeessä voisin olla rennosti elämässäni, jos en voi edes antaa vatsani rentoutua? Miten voisin kokea luontaista elinvoimaani, jos minun täytyy jännittää se osa kehostani, jonka kautta olen kosketuksissa tuohon elinvoimaan, eli vatsani.

On sanomattakin selvää, että passiivisessa tilassa en koe yhtään sen autenttisemmin itseäni kun yrittäessäni ylläpitää elämääni ja ihailemaani kuvaa itsestäni.

Vaikka se eloisuus, jonka kanssa olen kosketuksissa ollessani läsnä ja luopuessani yrityksestäni olla jotain on nautinnollista ja elävöittävää, se herättää monenlaisia tunteita. Saatan huomata lapsuudestani peräisin olevia muistoja siitä miten tuohon autenttiseen persoonaani on suhtauduttu. Milloin huomaan jännittyväni koska tämä eloisuus on liikaa, milloin tunnen häpeää ja milloin alan pelätä, että tunteeni tulevat torjutuksi. Toisinaan huomaan myös pitäväni eloisuuttani, rentoa vatsaani ja tuntevaa sydäntäni ällöttävänä. Se on niin kaukana siitä kuvasta, jota olen oppinut ihailemaan. Ja tämä vatsa, joka pömpöttää, voi hitto soikoon..

Samaan aikaan monet asiat tuntuvat erilaisilta kun olen yrittämättä ja osaan luopua kuvasta. Olen aktiivinen elämässäni mutta autenttinen. Tunnen enemmän. Seksuaalisuuteni onkin moniulotteisempaa kuin aavistin. Minussa herää uudenlaisia inspiraatioita. Minulla on enemmän energiaa ja energisyys kestää. Levätessäni olen energinen ja toimiessani osaan samalla levätä. Nämä eivät yleensä mahdu samaan kokemukseen yhtaikaa.

Kuulostellessani näitä vaiheita kesän ajan tulin siihen johtopäätökseen, että minun on tärkeää olla aktiivinen. Näinhän sanovat maailman onnellisimmat ja pisimpään elävät ihmisetkin, salaisuus on siinä, että ei hoppuile mutta pysyy jatkuvasti aktiivisena. Tämä on minun mielestäni aika harvinaista yleisesti ottaen. Kun kadulla kävelee, rennosti ja avoimesti kulkeva, läsnäoleva ihminen on harvinaisuus.

Puskea, väsyä ja vetäytyä todellisuudesta lepäämään. Mitä jos pysyisi näiden välissä? Kirjoitin kirjassani Rohkea elämä tästä asiasta kirjan neljännen askeleen, Todellisen toiminnan kohdalla. Todellinen toiminta ei ole minäkuvansa ylläpitämistä tai puskemista. Se on spontaania, aktiivista toimintaa, joka perustuu rehellisyyteen siitä kuka juuri nyt olen ja millainen toiminta auttaa minua säilyttämään kosketuksen tähän hereillä olevaan tilaan, jossa en väsytä itseäni mutta olen aktiivinen elämässäni.

Osaatko kuvitella kuinka paljon enemmän saat aikaan kun toimintasi ei kuluta sinua samalla tavalla? Kuinka paljon enemmän aikaa sinulla on kun kiire hellittää? Kuinka paljon enemmän koet päivän aikana kun olet aidosti paikalla toimissasi?

Viikot tuntuvat hyvällä tavalla pitkiltä ja päiviin mahtuu monenlaista. Illalla menee ilomielin nukkumaan.

Olenko valmis luopumaan jostain, jotta saisin kokea tämän rikastuttavan eloisuuden?

Tästä todellisessa muutoksessa on aina kysymys. Siitä, olenko valmis luopumaan jostain minussa voidakseni antaa tilaa sille mitä on? Kumpi on tärkeämpää, sen saavuttaminen mitä olen yrittänyt tavoitella vai se, että saan kokea itseni ja ilmentää itseäni?

Tiedän, että sellaiset sanat kuten kokea itseni ja ilmentää itseäni voivat olla hämmentäviä. Mitä ne tarkoittavat? Se on asia, johon jokaisen meistä on itse tutustuttava kun päästämme hieman irti siitä jatkuvasta toiminnasta, joka värittää päiviämme, menemättä kuitenkaan passiivisuuden puolelle ja alamme toimimaan elämässämme kuulostellen. Harjoittaen sitä paljon puhuttua läsnäoloa.

Onko minun oltava niin vakavasti otettava, suora, cooli ja miehinen kuin sisällä kantamani kuva ehdoittaa? Voisinko ollakin rento ja hassu. Viattoman leikkisä? Kaipaava, inhimillinen ja herkkä?

Onko sinun oltava niin hyvä kaikille ihmisille, aina auttamassa tai tukena toisille? Vai voisitko sen sijaan ollakin hieman hiljaisempi, yksinäinen, kiukkuinen ja omaa tilaa tarvitseva?

Puskemisen ja passiivisuuden välillä menevä tie on aina alussa vähän ahdas. Siellä ovat aluksi kavereina kaikki ne sisälläni olevat ilmiöt, jotka olen sivuuttanut joko touhottaessani tai passivoituessani. Se on silti huomattavasti avarampi, värikkäämpi ja aidosti eteenpäin vievämpi tie kuin kaksi aiempaa.

Tämä rento aktiivisuus tuo mukanaan onnellisuutta monissa eri väreissä. Tulen juttelemaan asiasta 5.8 kello 19:00 – 20:30 järjestämässäni maksuttomassa webinaarissa. Voit ilmoittautua mukaan täältä ja jatketaan keskustelua aiheesta siellä.