Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä.

Löydät alta kolmiosaisen Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä -webinaari sarjan ensimmäisen osan. Mikäli haluat osallistua webinaarin seuraaviin osiin, ilmoittaudu täältä.

Jaa halutessasi myös tuttavillesi:

 

Kuljetko sinäkin yrittämisen ja passiivisuuden kehää?

Viime kevät ja alkukesä oli kaunista aikaa sen vuoksi, että se teki muutoksen suunnitelmiin. Niihin tavanomaisiin askareisiin, joita siinä kohtaa olin tottunut toimittamaan. Siinä tilassa, jossa pöytä oli normaalia puhtaampi, oli helppo huomata kuinka kutsuvaa olisi joko puskea asioita käyntiin ja pysymään ennallaan tai passivoitua.

Kesä on ollut ollut mainiota aikaa seurata sitä kuinka vaikeaa on pysyä näiden kahden välissä. Rennosti aktiivisena.

Miten pysyä rennosti liikkeessä ja olla utelias siitä miten käyttää aikaansa rakentavasti kun aikataulu tyhjenee ja tietämättömyys on läsnä? Miten pysyä uteliaana ja keskustella säännöllisesti itseni kanssa siitä mitä tarvitsen ja mitä haluan rakentaa, kun aiemmin päiviäni muovanneet ohjenuorat eivät enää toimi?

Tietämättömyys ja läsnäolo eivät ole aina miellyttäviä kokemuksia. Se, että joudun itse aktiivisesti rakentamaan ohjenuoran omiin päiviini on vaativaa. Yritän ylläpitää tuttuutta ja toisaalta tunnen vetoa erinäisiin todellisuuspakoisiin toimiin, kuten vaikkapa tv -sarjat.

Olisi helppoa ajatella, että tämä kaikki johtuu ympärillä tapahtuvista asioista ja muutoksista. Tosiasiassa huomaan kuitenkin, että tämä sama puskemisen ja passiivisuuden kehä on aina ollut keskeinen osa elämääni.

Yksi väsyttävä tekijä on se, että pyrimme jatkuvasti ylläpitämään jonkinlaista kuvaa itsestämme. Tämä on puskemisen ydin.

Elämääni on aina värittänyt tavoite olla jonkinlainen. Ison osan aikaa en ole siitä kovin tietoinen. Minun kohdallani tuota kuvaa värittää tehokkuus, coolius, suoraviivaisuus, voima ja selkeys. Se on ihanne, jonka olen omaksunut jo varhain. Juuri tämä kuva ja sen eri versiot ovat se, joka synnyttää minussa puskemista. Täytyy tehdä näin, ei saa olla noin, tuo ei ole hyvä juttu ja niin edelleen. Vaikka nämä asiat ilmenevät minussa vuosien tutkimustyön jälkeen hienovaraisemmin kuin aiemmin, ne joka tapauksessa ilmenevät. Ja ne ovat ne samat asiat, joita huomaan toistavani, yhä uudelleen ja uudelleen. Taipumukseni eivät muutu kovin paljoa, mikä on yhtaikaa ikävä asia ja hyvä asia. Ainakin tiedän minkä parissa työskentelen.

Kukapa tällaista yritelmää jaksaisi loputtomiin, tai no, ehkä jotkut jaksavatkin. En tiedä pitäisikö heitä kohtaa tuntea myötätuntoa vai kateutta.

Juuri tämä puskeminen ja yritys on se mikä synnyttää tarpeen myös passiivisuudelle. Yrittäminen on väsyttävää ja synnyttää kaipuun pois siitä elämästä, joka on väsyttävää. Mikä tahansa turruttava ja huomion pois itsestäni vievä toimii. Jokaisella meillä on oma viihteemme ja pakokeinomme. Yleensä monet niistä ovat miellyttäviä ja tarjoavat jonkinlaisen pikaisen rentoutumiselta tuntuvan kokemuksen. Mutta niistäkin jää tavalla tai toisella huono olo. Sarjojen jälkeen väsynyt olo, makeisista tunkkainen fiilis ja päihteet eri muodoissaan ottavat myös oman maksunsa.

On vaikeaa olla siellä niiden välissä. Ihan vain olla, olematta kuitenkaan passiivinen.

Olisiko sinustakin mukava kokea enemmän eloisuutta?

Kaikista kaunein puoli rennossa aktiivisuudessa on se, että silloin olen kosketuksissa itseni kanssa. Siihen ihannekuvaa, joka minulla on, ei mahdu spontaanisti sellaisia asioita kuten ilo, leikkisyys, innostuminen, välittäminen, epäitsekäs antaminen ja niin edelleen. Tunnistan kuvassani jopa niin tarkan yksityiskohdan, että rintakehän täytyy olla täydempi ja suurempi kuin vatsani. Miten ihmeessä voisin olla rennosti elämässäni, jos en voi edes antaa vatsani rentoutua? Miten voisin kokea luontaista elinvoimaani, jos minun täytyy jännittää se osa kehostani, jonka kautta olen kosketuksissa tuohon elinvoimaan, eli vatsani.

On sanomattakin selvää, että passiivisessa tilassa en koe yhtään sen autenttisemmin itseäni kun yrittäessäni ylläpitää elämääni ja ihailemaani kuvaa itsestäni.

Vaikka se eloisuus, jonka kanssa olen kosketuksissa ollessani läsnä ja luopuessani yrityksestäni olla jotain on nautinnollista ja elävöittävää, se herättää monenlaisia tunteita. Saatan huomata lapsuudestani peräisin olevia muistoja siitä miten tuohon autenttiseen persoonaani on suhtauduttu. Milloin huomaan jännittyväni koska tämä eloisuus on liikaa, milloin tunnen häpeää ja milloin alan pelätä, että tunteeni tulevat torjutuksi. Toisinaan huomaan myös pitäväni eloisuuttani, rentoa vatsaani ja tuntevaa sydäntäni ällöttävänä. Se on niin kaukana siitä kuvasta, jota olen oppinut ihailemaan. Ja tämä vatsa, joka pömpöttää, voi hitto soikoon..

Samaan aikaan monet asiat tuntuvat erilaisilta kun olen yrittämättä ja osaan luopua kuvasta. Olen aktiivinen elämässäni mutta autenttinen. Tunnen enemmän. Seksuaalisuuteni onkin moniulotteisempaa kuin aavistin. Minussa herää uudenlaisia inspiraatioita. Minulla on enemmän energiaa ja energisyys kestää. Levätessäni olen energinen ja toimiessani osaan samalla levätä. Nämä eivät yleensä mahdu samaan kokemukseen yhtaikaa.

Kuulostellessani näitä vaiheita kesän ajan tulin siihen johtopäätökseen, että minun on tärkeää olla aktiivinen. Näinhän sanovat maailman onnellisimmat ja pisimpään elävät ihmisetkin, salaisuus on siinä, että ei hoppuile mutta pysyy jatkuvasti aktiivisena. Tämä on minun mielestäni aika harvinaista yleisesti ottaen. Kun kadulla kävelee, rennosti ja avoimesti kulkeva, läsnäoleva ihminen on harvinaisuus.

Puskea, väsyä ja vetäytyä todellisuudesta lepäämään. Mitä jos pysyisi näiden välissä? Kirjoitin kirjassani Rohkea elämä tästä asiasta kirjan neljännen askeleen, Todellisen toiminnan kohdalla. Todellinen toiminta ei ole minäkuvansa ylläpitämistä tai puskemista. Se on spontaania, aktiivista toimintaa, joka perustuu rehellisyyteen siitä kuka juuri nyt olen ja millainen toiminta auttaa minua säilyttämään kosketuksen tähän hereillä olevaan tilaan, jossa en väsytä itseäni mutta olen aktiivinen elämässäni.

Osaatko kuvitella kuinka paljon enemmän saat aikaan kun toimintasi ei kuluta sinua samalla tavalla? Kuinka paljon enemmän aikaa sinulla on kun kiire hellittää? Kuinka paljon enemmän koet päivän aikana kun olet aidosti paikalla toimissasi?

Viikot tuntuvat hyvällä tavalla pitkiltä ja päiviin mahtuu monenlaista. Illalla menee ilomielin nukkumaan.

Olenko valmis luopumaan jostain, jotta saisin kokea tämän rikastuttavan eloisuuden?

Tästä todellisessa muutoksessa on aina kysymys. Siitä, olenko valmis luopumaan jostain minussa voidakseni antaa tilaa sille mitä on? Kumpi on tärkeämpää, sen saavuttaminen mitä olen yrittänyt tavoitella vai se, että saan kokea itseni ja ilmentää itseäni?

Tiedän, että sellaiset sanat kuten kokea itseni ja ilmentää itseäni voivat olla hämmentäviä. Mitä ne tarkoittavat? Se on asia, johon jokaisen meistä on itse tutustuttava kun päästämme hieman irti siitä jatkuvasta toiminnasta, joka värittää päiviämme, menemättä kuitenkaan passiivisuuden puolelle ja alamme toimimaan elämässämme kuulostellen. Harjoittaen sitä paljon puhuttua läsnäoloa.

Onko minun oltava niin vakavasti otettava, suora, cooli ja miehinen kuin sisällä kantamani kuva ehdoittaa? Voisinko ollakin rento ja hassu. Viattoman leikkisä? Kaipaava, inhimillinen ja herkkä?

Onko sinun oltava niin hyvä kaikille ihmisille, aina auttamassa tai tukena toisille? Vai voisitko sen sijaan ollakin hieman hiljaisempi, yksinäinen, kiukkuinen ja omaa tilaa tarvitseva?

Puskemisen ja passiivisuuden välillä menevä tie on aina alussa vähän ahdas. Siellä ovat aluksi kavereina kaikki ne sisälläni olevat ilmiöt, jotka olen sivuuttanut joko touhottaessani tai passivoituessani. Se on silti huomattavasti avarampi, värikkäämpi ja aidosti eteenpäin vievämpi tie kuin kaksi aiempaa.

Tämä rento aktiivisuus tuo mukanaan onnellisuutta monissa eri väreissä. Tulen juttelemaan asiasta 5.8 kello 19:00 – 20:30 järjestämässäni maksuttomassa webinaarissa. Voit ilmoittautua mukaan täältä ja jatketaan keskustelua aiheesta siellä.