Kerron tässä kirjoituksessa siitä, miten päädyin Mestari Harunin laivaan, millaista elämäni oli ennen sitä ja miten se on muuttunut. Kerron myös mitä tämä risteily on minulle antanut, miten suhtautumiseni elämään on muuttunut sekä missä menen tänä päivänä.

Miten matkani tällä aluksella alkoi?

Olin elämäni ensimmäisellä risteilyllä, eli retriitillä, syyskuussa 2020. Retriitti käsitteli sitä haavaa/aukkoa, joka meidän kaikkien sisällä on ja jota täytämme erilaisilla asioilla. Retriitin mainos kiinnitti huomioni, koska olin juuri havainnut itsessäni läheisriippuvuuden , alkanut etsiä siitä tietoa ja minussa oli herännyt halu toipua siitä. Retriitin kuvaus sopi kuin nenä päähän tuohon tilanteeseen, joten en harkinnut kauaa vaan aloitin matkan kohti tuntematonta, silloin tietämättä mitä retriitti edes tarkoittaa ja mitä siellä tulee tapahtumaan.

Laivassa minua oli vastassa ystävällisiä ja lempeitä ihmisiä, jotka ottivat minut avosylin vastaan. Opetus oli mielenkiintoista, olinhan jo lukioajoista asti ollut kiinnostunut psykologiasta. Tunnelma retriittipaikassa oli muutenkin lämmin ja kotoisa. Siellä tuntui turvalliselta, vaikka en tuntenut sieltä vielä ketään.

Tiesin aika pian, että tämä laiva tulee olemaan uusi kotini. Tiesin löytäneeni sen ihmisjoukon pariin, joiden kanssa haluan jakaa elämääni. Tiesin, että haluan jatkaa tällaista työskentelyä. Tuo yksi risteily muutti suurelta osin käsitykseni ihmiskunnasta. Aiemmin ihmiset näyttäytyivät minulle pääasiassa juonittelevina, epäluotettavina, ja omaa etuaan ajavina. Nyt näin, että on olemassa myös aitoja, lempeitä, myötätuntoisia, todellisuudessa eläviä ihmisiä.

Olen nyt käynyt yhdeksän retriittiä, eli jokaisen retriitin mitä tuon ensimmäisen retriittini jälkeen on järjestetty. Tulevana syksynä tulee kolme vuotta tämän matkan aloittamisesta. 

Millaista elämäni oli ennen tämän laivan kyytiin astumista ja miten elämäni alkoi muuttua laivaan astumisen myötä?

Kun menin ensimmäiselle retriitille, elämäni koostui sosionomiopinnoista ja lähihoitajan työstä, sekä ajanvietosta kavereiden kanssa. Käytin alkoholia lähes joka viikonloppu (ja joskus arkisinkin), niin kuin nuoret (ja opiskelijat) nyt käyttävät. Elämässäni näytti ulkoisesti olevan kaikki ihan hyvin. Sisälläni kuitenkin kalvoi tyhjyyden tunne, jota täytin erinäisillä asioilla; enimmäkseen viikonloppujuomisella, sosiaalisella medialla sekä ihmissuhteilla. 

Muistan vielä elävästi sen tunteen sisällä, kun perjantaina pääsi koulusta ja alkoi odottaa alkoholia ja kavereiden seuraa. Ja sitä seurasi joka sunnuntainen krapula ja ahdistus ja morkkis. Tai sitä, kun oli tutustunut uuteen ihmiseen. Yhtäkkiä koko elämä pyöri tuon ihmissuhteen ympärillä ja kaikki muu hävisi. Sen tunteen, kun ne pilvilinnat romahtivat  ja tilalla oli jälleen pelkkä ammottava tyhjyys. Tuolloin en vielä ajatellut, että elämässä voisi tosiaan olla muunlaistakin sisältöä. En tiennyt sitä oikeastaan silloinkaan, kun menin ensimmäiselle retriitille. Mutta sen jälkeen tiesin.

Meni muutama risteily, että arki alkoi oikeasti konkreettisesti muuttua. Pikkuhiljaa kuitenkin alkoholin käyttöni vähentyi radikaalisti. Vaihdoin 20-21 vuodenvaihteessa paikkakuntaa, joka oli merkittävä tekijä matkallani, koska ns. ryyppykaverit jäivät entiselle paikkakunnalle. Uudella paikkakunnalla kohtasin ihmisiä, jotka olivat löytäneet samanlaisten asioiden äärelle kuin minä. Silloin aloitin myös säännöllisen arjen keskellä tapahtuvan kasvutyöskentelyn. Arkeeni saapui enemmän rauhaa ja vain olemista, jatkuvan kokemusten hakemisen sijaan. Aloin arvostaa yksinkertaisia asioita, yhteyteni luontoon alkoi syventyä ja aloitin vaellusharrastuksen.

Mitä tämä laivamatka sitten on antanut minulle?

Lyhyesti sanottuna, tämä työskentely ja tämä yhteisö, on antanut minulle uuden elämän. Retriiteillä olen saanut paljon korjaavia kokemuksia. Olen saanut rohkaisua ja kannustusta olemaan oma itseni. Olen saanut ilmentää itseäni turvallisessa ympäristössä ja kokea olevani todella olemassa. Olen saanut kokea rakkautta, välittämistä, myötätuntoa ja yhteyttä. Kaikkea sitä, mitä minun olisi pitänyt lapsena saada kokea, mutta jota en riittävissä määrin saanut. Minusta tuntuu siltä, että olen saanut elää lapsuuteni uudelleen. Ja saan elää sitä koko ajan. Tutustuen rauhassa siihen tyyppiin, joka tässä kehossa asustaa.

Asioita, joita olen matkan aikana itsestäni löytänyt, ovat mm. eläväisyys ja ilo. Olen ollut ennen hiljainen, ujo, vetäytyvä ja aika vakava. Työskentelyn myötä olen saanut kosketusta siihen eloisaan ja iloiseen pieneen tyttöön sisälläni, joka janoaa saada iloita, olla elossa ja kokea yhteyttä muiden kanssa. Siihen on retriiteillä avautunut mahdollisuus.

Olen saanut myös kosketella varjoani. Olen saanut yhteyden minussa olevaan mustasukkaisuuteen, vihaan, arvosteluun, tuomintaan, passiivisaggressiivisuuteen ja manipulointiin. Nämä ovat asioita, joita ei ole kovin helppo itsessään kohdata, mutta ymmärrän nyt, miten niiden kohtaaminen on hyvin tärkeä osa tätä matkaa. Niiden kohtaamisen kautta pääsen lähemmäs sitä todellista itseäni, joka niiden alla on vielä monelta osin piilossa.

Yksi merkittävimmistä muutoksista matkallani on ollut se, miten suhtautumiseni elämään on muuttunut. Työskentelyn myötä olen alkanut pikkuhiljaa enemmän tajuta sitä, miten olen itse vastuussa elämästäni. Sen, miten kaikki elämässäni tapahtuu, jotta saisin oppia itsestäni. Se ei ole helppoa, mutta kun olen uskaltanut hieman avautua sille, olen saanut nähdä lahjojen kauneuden. Tähän liittyy myös se, että olen alkanut nähdä, miten elämässäni toimii minua suurempi voima, jonka tahto on suurempi kuin minun tahtoni. Jonka tahdolle antautuminen voi avata elämässäni uusia ovia.

Yksi merkittävä muutos on ollut myös rohkeuden lisääntyminen. Olen alkanut osallistua enemmän elämääni ja toteuttaa asioita, jotka kiinnostavat minua. En ole antanut enää pelolle valtaa. Näiden askeleiden myötä saan tänä päivänä todistaa sitä, miten asiat mistä olen unelmoinut, käyvät toteen yksi kerrallaan.

Miltä elämäni näyttää tänään täältä mereltä käsin?

Juuri tällä hetkellä ulkoisessa elämässäni tapahtuu muutoksia ja opin siitä, miten ulkoinen elämä ilmentää myös sisäistä elämääni. Tunnen, että tulen askel askeleelta lähemmäs todellista itseäni suostumalla siihen, että en voi antaa samalla tavalla tilaa egoni haluille, jos haluan muutosta elämääni ja ymmärtämällä, että tämän toteuttaminen vaatii minulta vaivannäköä.

Vaivannäkö tarkoittaa minulle sitä, että teen valitsemani henkiset harjoitukset päivittäin, vaikka aina ei huvittaisi. Tämä näkemäni vaiva on vienyt tilaa asioilta, jotka eivät ole tärkeitä, ja tuonut elämääni enemmän sitä, mitä todella kaipaan. Elämääni on saapunut enemmän rauhaa, sekä yhteyttä. Rauhaa olla se, joka olen, sekä yhteyttä todelliseen itseeni ja sen myötä todellista yhteyttä myös muihin ihmisiin.

Säännöllinen harjoittaminen pitää minua suunnassa, jonka olen valinnut. Harjoitukset myös tuovat minut sisäisen maailman ja hengen äärelle. Ne muistuttavat siitä sisäisestä, joka antaa mulle enemmän kuin se ulkoinen, minkä imuun niin helposti jää jumiin.

Saan juuri nyt kohdata kipeitä asioita. Olla erilaisten tunteiden kanssa, joihin minulla ei ennen ollut kosketusta. Kipeän äärellä tiedän, että olen oikealla polulla, ja että sekin kätkee sisälleen suurta kauneutta. Tiedän, että mikään ei voi rikkoa todellista itseäni, vaan ainoa mikä tässä aallokossa saa kolhuja, on egoni.

Saan juuri nyt nähdä elämän kauneuden ja ihmeellisyyden. Sen, miten Luoja toimii elämässäni ja ohjaa minua joka hetki oikeaan suuntaan kun suostun kuuntelemaan. Saan nähdä, että kaikki mitä tarvitsen on tässä, kun vain otan sen vastaan.

Minä olen tehnyt työn, mutta ilman Harunin ohjausta en olisi tässä. Lisäksi merkittävässä roolissa ovat muut yhteisön jäsenet. Meistä on muodostunut läheinen ystävien joukko, joilla on sama suunta ja jotka tukevat toisiaan tällä matkalla. Tämä tuntuu minulle siltä uudelta perheeltä. Perheeltä, jotka eivät vain hyväksy minua sellaisena kuin olen, vaan jotka myös nauttivat minusta ollessani sellainen kuin olen.

“Come, come, whoever you are. Wanderer, worshiper, lover of leaving. It doesn’t matter. Ours is not a caravan of despair. Come, even if you have broken your vows a thousand times. Come, yet again , come , come.” – Rumi

Rakkaudella,

Julia

***

Olen Julia, 29 vuotta. Koulutuksiltani olen lähihoitaja ja sosionomi. Olen aiemmin työskennellyt hoitoalalla, sekä päihdetyön parissa. Viime syksynä otin irtioton lähtien Lappiin opiskelemaan luonto-ohjaajaksi ja nyt palailen sieltä päihdetyön pariin. Harrastan retkeilyä, lukemista ja neulomista. Minulle tärkeimpiä asioita elämässä tällä hetkellä ovat ystävät, luonto ja henkinen itsetuntemustyöskentely. Nautin syvällisistä keskusteluista ja jaetusta hiljaisuudesta. Sydäntäni lähellä ovat myös matkustelu, kissat ja tatuoinnit.