Kuinka kaikki alkoi?
Kuulin kutsun tälle matkalle vuonna 2020, kun avioeroni jälkeisenä vuonna etsin sitä, kuka oikeastaan olin ja mitä halusin ja kaipasin. Eron myötä oli tullut tilaa monenlaisille asioille, joille en aiemmin sitä ollut kyennyt antamaan: hiljaisuudelle, itsekseen ololle, luonnossa liikkumiselle, sellaiselle tekemiselle, josta juuri minä nautin. Koskettaa ajatella, miten tärkeä lahja tuo vuosi oli minulle kokonaisuudessaan, mitä kaikkea siitä seurasi ja aukesi.
Alkujuuri ja oikeastaan jo alku matkalleni oli vuonna 2019, kun kävin Ihminen tavattavissa -mentorharjoittelijan juttusilla noin puolen vuoden ajan, molemmin puolin eroani. Sain tästä prosessista sen kokemuksen, että minua katsottiin lempeydellä ja ymmärryksellä, minut nähtiin. Oivalsin, että esim. kolmivuotinen ryhmäterapia menneisyydessä ei ollut voinut tarjota minulle sellaista turvaa, jota oikeasti eheyttävä terapeuttinen työskentely tarjoaa.
Kesällä 2020 menin Jari Koposen vihatyökurssille. Sielläkin sain kokea turvaa ja hyväksyntää. Vihan turvallinen ilmaiseminen aukaisi minussa jotain. Vaikka kurssi oli vain päivän mittainen, sen jälkeisellä noin kahden viikon ajanjaksolla koin useita merkityksellisiä kohtaamisia ihmisten kanssa. Yksi niistä oli nykyisen kumppanini tapaaminen.
Kasvutyöskentelyn löytäminen
Syksyllä 2020 näin Facebookissa mainoksen Harunin järjestämälle Paluu viattomuuteen -retriitille. Mainoksen tekstissä minua puhutteli erityisesti se, miten siinä puhuttiin itsensä rakastamisesta sellaisena kuin on. Kaipasin sitä, että voisin katsoa itseäni lempeästi ja hyväksyvästi, ja niinpä ilmoittauduin mukaan. Tuolloin alussa tärkeä elementti oli myös se, että retriitillä minulla ikään kuin olisi lupa keskittyä täysin itseeni, olinhan koko siihenastisen elämäni ajan keskittynyt siihen, mitä muut halusivat. Kun tästä hetkestä katson tuohon hetkeen, huomaan, että luulin, että minun pitää olla kuva muiden haluista ja toiveista – ja olinkin, koska uskoin niin. Tätä vastaan aloin nyt tosissani taistella. Halusin olla jotain muuta kuin tuo kuva ja olin utelias selvittämään, mitä se oli. Mitä oli todellinen itseni?
Retriitti oli voimakas kokemus. Koin paljon tuntemuksia, joita en ollut aiemmin kokenut. Sain kosketuksen aivan uuteen maailmaan, henkiseen maailmaan, johon minulla ei ollut aiemmin mitään kosketusta. Retriittiyhteisö oli tukeva, mutta suhtauduin siihen vielä varauksella, kuten myös siihen, halusinko jatkaa tätä työskentelymuotoa. Palasin retriiteille vasta vuoden päästä, ja tässä välissä tapasin Harunia Zoomissa noin kerran kuussa.
Kun sitten menin toiselle retriitilleni, tunsin, ettei tältä tieltä ole enää paluuta entiseen. Suhde työskentelyyn on vaihdellut, ja henkistä maailmaa kyseenalaistan vieläkin siitä osastani käsin, joka tahtoisi tunnustaa vain silmillä nähtävän fyysisen maailman ja rationaalisen ajattelun. Mutta jokin on ja pysyy. Pikkuhiljaa työskentelystä on tullut intensiivisempää ja sitoutuneempaa, varsinkin tämän vuoden alusta lähtien. Nyt koen Kasvutyöskentelyssä ja retriiteillä mukana olleen yhteisön läheiseksi ja tärkeäksi. Hiljalleen olen alkanut kokea, että minulla on paikka tässä yhteisössä sellaisena kuin olen, ilman, että minun täytyy esittää ihannekuvaani. Koen, että minulla on annettavaa tälle yhteisölle ihan vain olemalla osa sitä. Se on koskettava muutos siitä minästä, joka kokee olevansa arvokas vain suoritusten ja tekemisen kautta.
Tärkeimmät sisäiset kokemukseni
Olen pohtinut tärkeimpiä sisäisiä kokemuksiani tällä matkalla, niitä, joista on jäänyt pysyvin jälki. Ensimmäinen tärkeä muistoni on hetki, kun (ehkä noin kolmannella retriitillä) pariharjoituksessa huomasin, että huomioni siirtyi paristani omaan kehooni ja ikään kuin jäi sinne. Olin läsnä kehossani. Tämän jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, vaan kykenin tietoisesti siirtämään huomion kehooni ja huomasin useinkin, kun huomio oli itseni ulkopuolella. Tämä siis pätee, kun olen fyysisesti kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Aiemmin olin ollut ikään kuin hänessä, hänen tontillaan. Ei ihme, että olin ollut hukassa sen kanssa, mitä itse olin.
Toinen merkittävä kokemus oli perusluottamusta käsittelevällä retriitillä. Kehollisessa harjoituksessa tunsin raastavaa noloutta siitä, miltä liikkumiseni näytti. Se tuntui vaivautuneelta ja pusertavalta. Sitten häpeä ilmeisesti saavutti huippunsa. Antauduin sille, ehkä jopa sanoin mielessäni jotain sen suuntaista, että “ihan sama, tää on nyt tätä, mitä on”. Ja sitten kaikki, mitä siinä oli, sai olla. Asetuin lepäämään luottamuksen syliin ja olin siinä koko loppuretriitin.
Muutoksia elämässäni
Käytännön elämässä huomaan muutokset selvimmin parisuhteessani. Vieläkin tuore suhteeni on ollut huumaava kokemus, jossa olen saanut tuntea ruhtinaallisen paljon kaipaamaani fyysistä läheisyyttä ja kosketusta, sekä vastaanottajana että antajana. Tämä on ollut monin tavoin eheyttävää – tuntuu kuin tämä kosketus olisi piirtänyt minut elämän kartalle, luonut minut uudestaan niin kuin vanhemman rakastava kosketus luo uuden ihmisen, antaa vauvalle käsityksen siitä, että hän on hyvä ja rakastettu. En pidä tällaisen suhteen löytymistä sattumana ja siinä pysymistä helppona itselleni, sillä olen kokenut ja yhä koen paljon arvottomuutta – sitä, etten ansaitse rakkautta. Koen kasvaneeni vastaanottamaan kaikkea sitä hyvää, jota kumppanini minulle antaa.
Lisäksi kumppanini oli alusta asti aivan toisenlainen kuin minä siinä, että hän oli jo valmiiksi itsessään. Hänessä on erillisyyttä, hän ei elä muiden kautta. Hän ei ole pyrkinyt tasoittelemaan tunteitani tai välttämättä edes reagoinut niihin vaan on vain kuunnellut, ollut läsnä minulle. Aluksi tämä oli minulle vaikeaa, sillä reagoimattomuus muuttui minussa hylkäämisen kokemukseksi, kunnes aloin löytää erillisyyttä myös itsestäni. Viime aikoina yhä useampi tapa, jolla hän suhtautuu minuun, on alkanut yksinkertaisesti näyttäytyä erillisyytenä. Ne ovat olleet riemullisia oivalluksia! Nyt, jos esimerkiksi itken, eikä asia liity kumppaniini, minusta on mahtavaa, että saan vain olla tunteeni kanssa, selittämättä sitä mitenkään hänelle. Hän voi ilmaista tukensa esim. kosketuksella ja jatkaa sitten omia puuhiaan. Aiemmin tällaisissa tilanteissa koin itseni hylätyksi. Kaikkia negatiivisia tunteita piti analysoida, käsitellä yhdessä ja pahimmassa tapauksessa tehdä asiasta parisuhteen koetinkivi.
Yksi parisuhteeseen ja yleensäkin ihmissuhteisiin liittyvä oivallus on se, kun olen alkanut huomata läheisyyden ja etäisyyden tulevan aina minusta itsestäni. Olen aiemmin luullut, että etäisyyden tunne syntyy jossain ulkopuolellani, mutta niinhän se ei ole. Olen saanut kokemuksia siitä, että kun olen lähestynyt itseäni, toinen on vastannut siihen lähestymällä minua. Itseni lähestyminen on voinut tarkoittaa esim. sitä, että olen ollut rehellinen itselleni siitä, mitä kaipaan ja kommunikoinut siitä käsin.
Suhteessa lapsiini kehitystä on näkynyt kyvyssäni sietää paremmin ns. vaikeita tunteita. Ennen heidän osoittaessaan mm. surua ja kiukkua menin torjuvaan, jähmettyneeseen tilaan. Työskentelyn myötä aloin ensin erottaa, että kyse oli omasta hädästäni ja siitä, etten pystynyt näitä tunteita itse ilmaisemaan vapaasti. Olin kyllä useimmiten paikalla fyysisesti ja yritin ulkoisesti lohduttaa tai rauhoitella lasta ja hyväksyä hänen tunteensa, mutta jotain selvästi puuttui – pyrin tilanteesta pois. Nykyään näissä tilanteissa en tunne niin usein torjuntaa, en välttämättä edes tarvetta reagoimiseen. Tunteet saavat vapaammin olla minussa ja sitä kautta myös lapsissani. Varsinkin viime aikoina olen harjoitellut myös tuen vastaanottamista. Erityisesti tyttärestäni olen huomannut, että hän vastaa tähän muutokseen tukeutumalla minuun enemmän kuin aiemmin. Kun hän ennen saattoi mennä omaan huoneeseensa itkemään, hän voi nyt antaa tunteen tulla minun lähelläni ja ottaa vastaan tukea.
Entä seuraavaksi – tai tässä ja nyt?
Olen löytänyt itsestäni armoa, turvaa, luottamusta ja tahtoa. Taistelen silti yhä tuota kuvaa vastaan, joka piiskaa minua olemaan aina vain parempi ihminen: aina kärsivällinen, iloinen, reipas, työteliäs, aikaansaava, looginen, järkevä, erehtymätön. Valmis ja kokonainen, heti-tässä-nyt. Kaipaan olla hauras, herkkä, epätäydellinen, rikkinäinen, erehtyväinen, hiljainen – ja näkyvä myös ollessani kaikkea tätä.
Se herättää minussa kummastusta, miten alussa matkani on, vaikka tuntuu, että muutos on jo ollut valtava. Siinä tuntuu jotain herkkää. Olen pieni, osa jotain niin suurta, etten voi sitä edes aavistaa. Voisinko antaa itseni vähitellen sisäistää, ettei tällä matkalla ole päämäärää? Päämäärä näet on yksi ihannekuvistani: tämän tulee johtaa johonkin. Ehkä voisin päästää siitä irti. Mitä se olisi, jos matka olisi tässä, koko ajan, samaan aikaan sekä alkaisi että päättyisi?
***
Olen Susanna ja asun Savitaipaleella, sukujeni juurilla. Arkeni palaset ovat tekstittäjän työ, perhe-elämä, liikunta ja luonto. Jaan kodin kahden alakouluikäisen lapseni sekä avopuolisoni kanssa. Arvostan turvallisia raameja, joista käsin voin antautua nautiskelulle ja seikkailulle. Olen 45-vuotias ja sellaisessa elämänvaiheessa, että voin yhä enemmän keskittyä itseeni ja itseni kanssa työskentelyyn. Voin parhaiten silloin, kun elämässäni on paljon syvyyttä ja rauhaa, kauneutta, iloa ja kosketusta.