Oli aika jolloin olit viaton – mutta miten palata tähän viattomuuteen?

Olet varmasti kuullut tarinan Aatamista ja Eevasta. En tiedä ovatko tarinan henkilöt todellisia tai onko tähän kysymykseen tarpeen vastata. Tarinalla on jotain opetettavaa meille joka tapauksessa.

Aatamin ja Eevan tarina kertoo viattomuudesta, jossa jokainen meistä on elänyt kerran. Tilasta, johon voimme myös halutessamme palata.

Muistanet, että paratiisissa, joka kuvaa sitä luonnollista tilaa, jossa olimme kehityksemme varhaisissa vaiheissa, oli kaksi puuta. Hyvän ja pahan tiedon puu.

Hyvän tiedon puu on se elämä, josta ammennamme ollessamme kosketuksisssa itseemme. Jokainen meistä on kuitenkin tietämättään valinnut syödä myös ja ennen kaikkea pahan tiedon puusta.

Ymmärrämme mitä pahan tiedon puulla tarkoitetaan kun katsomme mitä Aatamille ja Eevalle tapahtui kun he söivät tästä puusta. Yhtäkkiä maailma ei enää ollut paratiisimainen, luotettava ja kaunis paikka. Asiat saivat toisenlaisia merkityksiä pahan tiedon myötä.

Jokin asia oli hyvä, toinen oli paha. Jokin asia itsessä oli hyvä ja toinen oli paha. Syntyi käsitys siitä, että toiset olivat jotakin muuta kuin me itse. Itseään oli suojeltava ja luontokin muuttui joksikin, jota pelätä sen sijaan, että kaikki olisi osa yhtä ja samaa elämää.

Tämä sama asia tapahtuu jokaiselle meistä varhaisina kehitysvuosinamme. Siirrymme viattomasta olemisesta tilaan, jossa hahmoitamme maailmaa ja itsemme  ympäristöstä omaksuttujen käsitysten perusteella. Näin menetämme elämän ja itsemme sellaisena kuin se aidosti on.

Oli aika, jolloin sinä luotit itseesi vailla kysymyksiä siitä mikä sinussa on hyvää tai pahaa. Aika, jolloin rakkaus ei ollut valinta tai seuraus siitä, että jokin tuntuu hyvältä tai koit toimivasi rakastettavalla tavalla. Rakastit kaikkea ja ilmensit kaikkea itsessäsi luonnollisesti. Oli myös aika, jolloin kaikki sinussa ja ympärilläsi oli arvokasta.

Näin ei kuitenkaan enää ole. Sen sijaan, että luottaisit kaikkeen sinussa ja elämässäsi, suojaudut ja säätelet sitä mitä olet. Sen sijaan, että rakastaisit ja nauttisit itsestäsi, yrität olla jotain ja arvostelet asioita niin itsessäsi kuin ulkopuolellasi. Sen sijaan, että kokisit arvostusta sinun ainutlaatuista olemassaoloasi ja elossa eloa kohtaan, arvotat asioita oppimasi mukaan.

Kun seuraat omaa käytöstäsi, tunteitasi ja ajatuksiasi, on ilmiselvää, että se mitä Aatamin ja Eevan tarinassa kutsutaan pahan tiedon puuksi, on ottanut vallan sinusta. Pahan tiedon puussa asui myös olento nimeltä valheiden prinssi. Tämä valheiden prinssi ei ole mikään muu kuin mielessäsi asuva ääni, joka kertoo sinulle siitä mikä sinussa on huonoa, tuomittavaa ja väärin. Yhtälailla se kertoo sinulle mikä on parempaa ja tavoiteltavaa.

Tämä ääni estää sinua nauttimasta sinusta ja elämästäsi. Löytämästä itseäsi ja ainutlaatuista mahdollisuuttasi kokea elämä sellaisena kuin se on. Se pitää sinua etäällä elämän puusta, eli itsestäsi.

Paluu viattomuuteen voi tapahtua sen kautta, että ryhdyt katsomaan itseäsi ja heräät siihen tosiasiaan, että yrität, puutut siihen mitä koet, arvostelet, häpeät ja syyllistät itseäsi. Jos olet rehellinen, huomaat, ettei sinulle ole tilaa kaiken tämän toiminnan keskellä.

Kun tunnistat nämä tapahtumat, jotka ovat oppimiesi käsitysten ja sinussa asuvan valheiden prinssin toimintaa, voit valita toisin. Voit valita antaa sinulle tilan olla. Voit valita luottaa siihen mitä on, rakastaa sitä mitä on ja arvostaa sitä mitä on. Itsestäsi, kokemaasi ja elämääsi. Näin vapaudut tiedon ja valheiden prinssin otteesta.

Sinulla on oikeus kokea elämä ja itsesi jälleen sen viattomuuden silmin, josta käsin kerran katsoit maailmaa. Maailma itsessään hyötyisi tällaisista ihmisistä.

Mikäli haluat palata viattomuuteen, rakastamalla, arvostamalla ja luottamalla itseesi, kutsun sinut mukaan Paluu viattomuuteen -retriitille.

Pahoinvoinnin paras vastalääke on myötätunto – Entä jos antaisikin pehmeyden sanella tahdin?

”Vain myötätunto on terapeuttista – sillä kaikki pahoinvointi ihmisessä johtuu rakkauden puuttumisesta.” – Osho

Myötätunto, sydämen pehmeä voima, on tärkeä elementti matkalla omaa ihmisyyttämme ja henkisyyttämme kohti. Lue alta niistä seitsemästä eri tavasta, joilla se hoivaa meitä.

Myötätunto avaa tarvittavan lempeyden itseämme kohtaan

Jokaisessa meissä on sellaisia osia, jotka eivät halua tulla läheiseksi itsemme kanssa, hyvästä syystä. Olla rehellisiä ja katsoa tärkeitä asioita, silloinkin, kun se ei ole miellyttävää. Me pelkäämme muutosta. Luopumista ja sellaisten asioiden kohtaamista, jotka ovat pelottavia.

Asia, jonka tarvitsemme avuksi, on pehmeys, joka ymmärtää ja suhtautuu myötätuntoisesti itseämme kohtaan haasteidemme kanssa. Itseasiassa, ilman myötätuntoa, emme tule avautumaan näille asioille. Kaipaamme jonkun ymmärtävän ja hyväksyvän vaikeutemme, jotta avaudumme. Sitä, että joku kuulee sen, että emme halua tätä. Kun tulemme kuulluksi, olemme jo avautuneet.

Se, mikä itseasiassa kuulee meitä, olemme me itse. Se, joka syleilee pelkojamme ja haluttomuuttamme, on oma sydämemme. Sen pehmeys, herkkyys ja myötätunto omaa kokemustamme kohtaan.

Myötätunto auttaa hoivaamaan henkisiä haavojamme

Kenties olet kuullut Rumi-nimisen tunnetun mystikon ja runoilijan lauseen siitä, että haava on paikka, josta valo loistaa sisään. Henkinen työskentely on muutakin, kuin omien haavojen katsomista, mutta haavat ovat tärkeitä ovia. Niiden kokemusten sisällä, joissa olemme kokeneet jotain kipeää, on jotain, jonka tarvitsemme. Olemme menettäneet osia itseämme, kun meidän on ollut tarpeen sulkea yhteys sellaisiin kokemuksiin, jotka olivat liian kivuliaita sen hetkiselle itsellemme. Tai olemme sulkeneet herkkyyttämme pois, jotta välttäisimme kokemusten toistumisen.

Sydämen pehmeä voima, on kuin pehmeä käsi, joka laskeutuu näiden kipeiden kohtien päälle. Syleilee niitä, antaen niiden olla ja hyväksyen kipeyden. Hoitaen ja parantaen, vailla tarvetta korjata, ollen vain läsnä niille, antaen pehmeydellään luvan avautua sellaisella tavalla ja tahdilla, jonka haava itse valitsee.

Tämä pehmeys on ainoa asia, joka auttaa haavojamme parantumaan. Se on se jokin, jonka sielumme ja psyykemme tarvitsee, voidakseen uskaltaa ja luottaa parantumiseen.

Henkinen soturi ei anna kenenkään viedä häneltä kykyä tuntea maailman kosketus sydämessään.

Myötätunto auttaa avautumaan ulospäin elämälle

Pehmeys josta puhun, on myös herkkyyttä. Se on herkkyyttä ja pehmeyttä omaa kokemustamme kohtaan, toisia kohtaan ja myös koko maailmaa kohtaan. Mitä enemmän sydämemme avautuu myötätunnon kosketuksesta omalle kokemuksellemme ja haavoille joiden vuoksi olemme sulkeutuneet, sitä enemmän avaudumme maailmalle ja sille, kuinka se koskettaa sydäntämme.

Yksi tapa katsoa henkistä kasvua, on se, kuinka avoimia olemme todellisuudelle. Jotta voimme olla avoimia sydämissämme, tarvitsemme avoimuutta ja herkkyyttä, jonka myötätunto tuo mukanaan. Myötätunto saa sydämemme herkistymään siten, että näemme elämän kiertokulun kauneuden ja kykenemme koskettumaan siitä. Elämän ihmeellisyys alkaa näyttäytyä taivaan kauneudessa, siitä kuinka lehdet putoavat puista ja siinä, kuinka arvokas ihmisen elämä on kaikkien niiden ponnistusten ja vaikeidenkin hetkien kanssa, jotka kuuluvat osaksi sitä.

Elämä näyttäytyy meille kauneudessaan ja hoitaa meitä kauneudellaan, kun herkistymme sen kosketukselle.

Myötätunto auttaa ymmärtämään muita

Yogi Bhajan nimisen henkisen opettajan opetuksiin nykyajan ihmiselle kuului lause; ”ymmärrä myötunnon kautta, tai ymmärrät väärin aikamme luonteen.”

Lausetta voi tutkia monin tavoin. Se kertoo vahvasti siitä, että voimme ymmärtää aikamme tapahtumia, itseämme tai toisia vain myötätunnon kautta. Maailmamme tapahtumat, kuten myös ratkaisut, joita nyt tarvitsemme, ovat ymmärrettävissä vain, kun pystymme näkemään ja tuntemaan sydämellämme sen pinnallisen tason tuolle puolelle, jossa suuri osa elämästämme tapahtuu, ja josta maailman tapahtumat kumpuavat.

Sydän, avoin ja myötätuntoinen sydän, näkee aina toisen sisälle saakka. Se ymmärtää miksi ja miten. Se antaa siunauksensa ja kutsuu tuolla siunauksellaan toistakin lähemmäs sydäntään. Tätä pehmeyttä tarvitsemme, paitsi ymmärtääksemme, myös kutsuaksemme toisiamme lähemmäs parantumista. Tiedät tämän varmasti, kun kuvittelet tai muistelet sellaista hetkeä, kun joku oli sinulle paikalla vailla halua vaikuttaa. Kuunteli herkästi ja ymmärtäen, kutsuen sinun sydämesi herkkyyttä luottamaan.

Myös anteeksianto edellyttää myötätuntoa. Myötätuntoa sitä kohtaan, miltä meistä tuntuu. Sydämen ymmärrystä sitä kohtaan, mistä toisen toiminta kumpuaa.

Miten myötätunto toimii?

Myötätuntoa voi harjoittaa monin tavoin. Jo se, että luo sisällään ajatuksen ja intention siitä, että on lämmin ja pehmeä toisia kohtaan, on merkityksellistä ja parantavaa. Pehmeä ja lämmin toiminta toisia kohtaan, silloinkin, kun tunnemme sydämessämme muuta kuin lämpöä toisia kohtaan, on merkityksellistä. Luomme sillä pehmeyttä ja lämpöä itsellemme ja välillemme.

Suorin ja lopulta todellisin tapa kutsua myötätunto esiin, on avautua sille, mitä sydämellämme on. Sydämemme voi olla juuri nyt kivun, vihan, surun tai sulkeutuneisuuden tilassa. Tai voimme olla tilassa, jossa välttelemme sitä, mitä sydämellämme on. Meidän ei tarvitse muuttaa sitä, miten asiat ovat, vaan riittää, että annamme huomiomme sille, mitä sydämellämme on. Kun olemme avoimia sille sellaisena kuin se on, myötätunto saapuu paikalle ja koskettaa kokemustamme. Se on kuin kuin tuki, joka saapuu antamaan lempeytensä sille kokemukselle, joka sydämessämme on.

Pohjimmiltaan emme voi pakottaa myötätuntoa, sillä myötätunto on jotain suurempaa kuin yrittämisemme. Voimme kuitenkin luoda sille tilan, jonne se voi saapua.

Mitä myötätunto on?

Myötätunto ei ole tunne, eikä se se ole toimintaa, vaikkakin myötätunto voi vaikuttaa molempiin. Se ei ole tapa kuunnella toista, tai toiselle tai itselle olemista, vaikkakin se tuo mukanaan kyvyn molempiin. Myötätunto on oman pohjimmaisen olemuksemme ominaisuus. Siinä ilmenevä maku ja tuoksu. Yksi sen ominaisuuksista. Myötätunnon harjoittaminen ja oman sydämensä lähestyminen tavalla, joka antaa myötätunnolle mahdollisuuden ilmentyä, on tärkeää siksi, että sen kautta olemme kosketuksissa sen kanssa, mitä pohjimmiltamme olemme.

On olemassa henkisiä perinteitä, jotka ovat valinneet harjoituksekseen myötätunnon ja sille avautumisen. Miksi? Varmasti siksikin, että tarvitsemme myötätuntoa maailmassa, mutta myös siksi, että kun lähestymme yhtä pohjimmaisen luontomme ominaisuutta tai makua, lähestymme sen kaikkia ominaisuuksia, itseämme. Vaikka aluksi koemme, että tämä energia on jotain, joka koskettaa meitä, ajan myötä alamme huomata, että tämä energia, kenttä tai tietoisuus, joka toisinaan maistuu pehmeältä ja myötätuntoiselta, on itseasiassa oma tietoisuuteni. Se, mitä olen.

Myötätunto on kuin ravintoa, jonka voimin sydän alkaa avata omia terälehtiään.

Kun pehmeys sanelee tahdin

Myötätunto muuttaa käsitystämme matkasta ja sisäisestä työskentelystä erilaiseksi. Alamme ymmärtää, että meidän ei tarvitse puskea itseämme minnekään.

Itseasiassa, huomaamme, että hyvästä syystä suojautunut sielumme avautuu itselleen luonnollisimmin sen kautta, että se tulee kohdatuksi lempeydellä ja pehmeydellä. Rakastettuna, kunnioitettuna ja täysin ymmärrettynä. Kun se kokee, että kukaan ei enää pakota sitä mihinkään, se alkaa luottaa. Myötätunnon mukanaan tuoman pehmeyden myötä se tulee kohdatuksi tavalla, jota se on kaivannut. Se alkaa avautua sille luonnollisella tavalla, kerros kerrokselta, omassa tahdissaan. Herkän kukan tavoin, se avaa teräkehden kerrallaan ja paljastaa meille ihmeellisyytensä.

Onnellisuus on luonnollinen seuraus sille kun olet autenttinen itsesi

Videolta löytyvässä webinaarissa käsittelin seuraavia aiheita:

  • miten onnellisuus syntyy siitä, että olet autenttisesti itsesi?
  • mikä ero sillä, että olet autenttisesti itsesi ja kun toimit sinulle ominaisella tavalla on?
  • mikä on suurin yksittäinen este onnellisuudellesi?
  • mikä synnyttää kärsimyksen?

Voit halutessasi jakaa videon myös tuttavillesi:

 

Elä niin kuin kaikki olisi peukaloitu sinun eduksesi

Life your life as if everything is rigged in your favor – Rumi

Jos olet yksi niistä ihmisistä, jotka ovat tarkkoja epäkohdissa, näissä sanoissa voi olla sinulle paljon ammennetavaa. Jos huomiosi kohdistuu luonnostaan siihen mikä kussakin tilanteessa on negatiivista, sama pätee sinuun.

Jos olet menettänyt uskosi elämään niin syvästi, ettet enää edes huomaa sitä, että suhtaudut elämään negatiivisesti, sanat ovat sinulle välttämätön lääke. Jos olet jumissa, etsit merkitystä tai toivot, että elämä olisi jotenkin antoisampaa, voit löytää näistä sanoista paljon. Ei pelkkinä sanoina tietenkään, sellaisena ne ovat merkityksettömiä. Sen sijaan kutsun sinua kokeilemaan niitä käytännössä.

Kerron sinulla alla kolme asiaa, joita voit kokeilla.

Ensimmäinen asia, johon kutsun sinua on aktiivisuus elämäsi suhteen. Aseta se toissijaiseksi, ovatko toimesi oikeita tai niitä merkityksellisimpiä. Riittää, että aktivoidut. Keskity konkreettisiin asioihin elämässäsi. Tee niitä rennosti mutta annan niihin itsestäsi. Ole paikalla toimissasi. Aisti, tunne ja havaitse samalla kun toimit.

Toisekseen kutsun sinua antamaan itsestäsi. En tarkoita sitä, että annat kaikki rahasi pois tai väsytät itsesi auttamalla toisia. Koeta sen sijaan olla hereillä elämäsi hetkissä ja katso mitä sinä voit tuoda tähän tilanteeseen. Opettele olemaan pitämättä kiinni juuri siitä mistä olet taipuvainen pitämään kiinni. Omasta ajasta, tilasta, rahasta tai turvasta – on sinun tehtäväsi tunnistaa kulloinkin mitä se on mistä pidät kiinni. Kenties jonkinlaisesta kuvasta, jonka haluat toisen näkevän sinusta? Koeta päästää siitä hieman irti ja voit alkaa huomata, että voimavarasi eivät lopu. Et ole vajaa eikä sinun tarvitse kynsin ja hampain pitää kiinni. Kun annat, elämä antaa sinulle.

Kolmanneksi haluaisin kehoittaa sinua kokeilemaan. Kokeile elämää. Harrastuksia, uudenlaisia lähestymistapoja, jakaa läheisillesi. Opit kun kokeilet. Ole avoin sille, että elämä on leikki, jossa voit kokoajan oppia ja kasvaa. Laita itsesi likoon ja huomaat sen, että me kaikki olemme keskeneräisiä ja juuri se elämässä on hienoa. Se avautuu kokoajan kun olemme valmiita kohtaamaan sen aktiivisina oppilaina.

Neljäs ja viimeinen kohta, jonka haluan mainita on se yksi asia, jolle kehoitan sinua sanomaan ei. Se on mielessäsi tapahtuva etsiminen, ratkominen ja pähkäily. Se mihinkään viemätön automaattinen ajatustoiminta, joka varastaa elämän sinulta jos annat sen tehdä niin.

Elämä ei tapahdu ajatuksissasi. Vastaukset eivät paljastu mielessäsi. Oppiminen ei ole tietoa eikä fantasiointi anna sinulle sitä mitä kaipaat. Oikea ja väärä ovat vain kaksi mielessäsi asuvaa käsitettä, elämän ollessa niiden tuolla puolen.

Anna elämälle mahdollisuus. Tule mukaan elämään. Laita itsesi likoon. <3

***

Jaa teksti inspiroimaan läheisiäsi

Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä.

Löydät alta kolmiosaisen Maailma tarvitsee onnellisia ihmisiä -webinaari sarjan ensimmäisen osan. Mikäli haluat osallistua webinaarin seuraaviin osiin, ilmoittaudu täältä.

Jaa halutessasi myös tuttavillesi:

 

Voiko toinen ihminen todella nähdä sinut?

Käsittelen tässä kirjoituksessa kolmea asiaa: mitä nähdyksi tuleminen on, miten voit edesauttaa nähdyksi tulemistasi sekä sitä mikä tekee nähdyksi tulemisen toisinaan haastavaksi.

Tunnumme toisinaan käyttävän nähdyksi tulemista synonyyminä sellaisille asioille kuulluksi tuleminen ja ymmärretyksi tuleminen. Myös vastaanotetuksi, arvostetuksi ja rakastetuksi tuleminen voivat kuulua samaan pakettiin.

Erotan itse ihmisissä selkeästi kolme erilaista tasoa nähdyksi tulemisen sisällä. Kokemus nähdyksi tulemisesta voi syntyä siitä kun toinen ymmärtää minua älyllisesti, siitä kun toinen kykenee ottamaan vastaan tunteeni ja siitä kun toinen kykenee ottaa vastaan fyysisyyteni.

Kun haluamme tulla nähdyksi, mitä se tarkoittaa?

On tilanteita, joissa kerron omasta näkemyksestäni tai kokemuksestani ja pyrin välittämään sitä miten mielessäni näen tietyn asian. Se voi olla esimerkiksi näkemykseni siitä miten jokin asia kannattaa tehdä, analyysi omasta toiminnastani tai tulkintani joistain tapahtumista. Kun toinen ihminen ymmärtää joko kokonaisuudessaan sen rakennelman, jonka rakennan mielessäni ja yritän hänelle välittää, voin tulla älyllisesti nähdyksi. Toisinaan vastaanottaja saa osittain kiinni ja ymmärtääkseen kysyy lisätietoa tai selkeytystä, saatan myös kokea tulevani ymmärretyksi, eli älyllisesti nähdyksi ja kertoessani lisää kokemukseni vahvistuu ja älyllinen ilmaisuni selkeytyy.

On myös tilanteita, joissa en koe tulevani ymmärretyksi. Tähän on monia syitä. Usein en ensinnäkään tällaisessa vahvassa mentaalisessa  tilassa muista sitä, että, jotta toinen voisi ymmärtää tällaisen mentaalisen rakennelman, joka mielessäni on, minun täytyy osata välittää se hänelle niin, että hän näkee mistä se koostuu. Tämä on aika vaikeaa, etenkin sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole samaa pohjatietoa, jolle rakentaa.

Toinen tyypillinen syy on se, etten itsekään ole selkeä siitä miten ajattelen. Kerron vain pääpiirteittäin jostain asiasta ja saatan tunnetasolla kokea asian tärkeäksi mutta en osaa perustella sitä tai esittää perusteluja kokemukselleni.

Kolmas on se, että usein kyse onkin tunnetason asiasta ja yritän tulla nähdyksi älyllisesti. Aina ei ole helppo tunnistaa, että kyse on tunnetason asiasta ja olla toiselle tunnetasolla avoin. Siksi voin joskus eksyä jopa väittelemään älyllisesti asiasta, jota ei voi ratkaista älyllisesti.

Palaan tähän myöhemmin mutta vaikuttamassa voi tietysti olla myös se helposti nimettävä syy: toinen ei kuuntele tai ole kiinnostunut siitä mitä kerron.

Tuletko nähdyksi tunnetasolla?

Tämä on useimmiten se isoin alue, jolla kaipaamme tulla nähdyksi. Kaipaamme tunnetason kokemusta ensinnäkin siitä, että se mitä koemme nähdään, mutta myös siitä, että se mitä koemme ja olemme on tervetullutta.

Kerron ystävälleni siitä mitä olen kokenut viime päivinä ja miten voin sen kanssa. Kerron haastavista kohdista ja annan sen kuulua äänessäni, että haasteet ovat koskettaneet. Yhtälailla jaan myös sen millä tavalla nämä haasteet ovat antaneet minulle jotain, jonka koen tärkeäksi. Haasteista huolimatta koen iloa. Puhuessani haasteista ystäväni kuuntelee hiljaa ja tunnen sen, että hän tuntee sydämessään sen mistä kerron. Ilon alkaessa kuulua äänestä, hän ottaa kantaa kevyesti ja selkeästi eläen mukana asiaa. Tultuani päätökseen kertomuksessani, hän päätyy jakamaan niistä kokemuksistaan, jotka muistuvat hänen mieleensä kertomani vaikutuksesta.

Koen tulevani kuulluksi tunnetasolla koska sille on tilaa mitä koen. Siihen ei puututa ja koen toisen kykenevän myötäelämään sitä mitä kerron omassa sydämessään. Hän kuuntelee, ei vain korvillaan vaan olemuksellaan. Optimaalinen tilanne.

Toisinaan on kuitenkin niin, että kaivatessani tulla kuulluksi, en osaakaan kertoa siitä mitä minussa tapahtuu. Joskus se on hieman piilossa itseltänikin. Saatan jopa sivuta asiaa mutta tuntuu silti siltä, että en tule kuulluksi. Turhauttavaa. Välillä käy myös niin, että avatessani itseäni tunnetasolla, toinen ei ole samalla tasolla avoin ja kuunteleekin kertomaani vain älyllään. Toisen tulkinnat ja tunnekokemusteni jäsentäminen älyllisesti saattavat tuntua jopa kipeältä tuossa kohtaa.

Nähdyksi tuleminen tunnetasolla edellyttää tärkeimpänä asiana sitä, että kykenen olemaan avoin tunnetasolla. Kaivatessani näkemistä ja kuulemista toiselta ihmiseltä, hänen täytyy paitsi avautua tunnetasolla, myös kyetä avautumaan sille mitä minä tunnen. Tämä on toisinaan paljon odotettu monestakin syystä. A. kaikki eivät ole aina täysin samassa tilassa kuin minä, B. yhteiskunta on aika mentaalinen ja toimimme siksi vahvasti sillä tasolla arki-elämässämme, C. jotta toinen voi vaikkapa sydämellään kokea suruni, hänen täytyisi olla avoin omalle surulleen tai ottaakseen vastaan inspiraationi, hänen täytyisi olla riittävän rohkea olemaan avoin tälle tunteelle, joka on välillä vähän vallatonkin. Sekä viimeisenä D. hänen täytyisi kyetä olemaan reagoimatta siihen mikä hänessä koskettuu jakamani seurauksena ja vain antaa sille sekä sen myötä minulle tilaa.

Aika paljon vaatimuksia toiselle ihmiselle? Ei kai kukaan voi olla näin läsnä toiselle ihmiselle ainakaan ilman, että se on hänen ammattinsa ja hän keskittyy paitsi olemaan toiselle läsnä, myös jatkuvasti laajentamaan omaa tunnetason repertuaariaan ja ihmistuntemustaan, jotta hänessä olisi tilaa toisen kokemukselle.

Kehollinen nähdyksi tuleminen? Mitä se tarkoittaa?

Aloitetaan siitä ihan ilmeisimmästä. Lapsena kaipaamme sitä, että vanhempamme paitsi näkevät kehomme, myös arvostavat sitä ja osoittavat sopivaa kiinnostusta sitä kohtaan. Moni meistä on varmasti törmännyt lapseen siinä iässä, jossa hän haluaa esitellä kehoaan, liikkeitään, kyvykkyttään ja tietysti sitä kaikista jännintä, eli fyysistä sukupuolta ja siihen liittyviä elimiä.

Kaipaamme paitsi huomiota kehollisuudellemme, myös fyysistä kontaktia sekä ympäristön kykyä tempaantua mukaan, vastata ja siten osoittaa osallistumista kehollisen elinvoimamme jakamiseen.

Puhuin lapsista mutta tarve tulla kehollisesti nähdyksi on merkittävä osa myös aikuista ihmistä. Ollessani innostunut ja dynaamisessa tilassa, haluan touhuta paljon ja toisinaan huomaan kaipaavani toista touhuamaan kanssani. Tai ainakin osallistumaan siihen huomaamalla touhuamiseni. Innostuessani ruanlaitoista, kaipaan sitä, että kumppanini on mukana prosessissa. Toisinaan teemme ruokaa yhdessä ja toisinaan vaan haluan näyttää hänelle tekemisieni jälkiä. Koen tulevani nähdyksi tässä kehollisessa toiminnassa kun hän joko osallistuu ja elää prosessia kanssani tai on paikalla kun haluan jakaa siitä mitä teen. Jakaa innostukseni.

Pelatessani koripalloa muiden miesten kanssa, jokainen ylä viitonen, ”syötä Aarolle” sekä kohtaaminen, jossa olen kahden kesken vastustajan kanssa ja hetken aikaa mittelemme pallosta, antaa minulle kokemuksen oman kehoni näkyväksi tulemisesta.

Kuten myös ne hetket peiton alla tai päällä, jossa uskaltaudun kokemaan tapahtumia fyysisesti, antaen kehollisuuteni näkyä niin ääninä, liikkeinä kuin luonnollisena hengityksenä. Eikä merkityksellistä ole vain se, että koemme tätä yhdessä vaan myös se, että toisinaan on niitäkin hetkiä, joissa toinen vain katsoo alastonta vartaloani siten, että annan itseni rentoutua tuon katseen edessä.

Kehollinen nähdyksi tuleminen voi olla haastavaa siksi, että emme ole kosketuksissa sen kanssa. Emme liiku luontaista elinvoimaamme ilmentäen, koe halujamme autenttisesti tai anna itsemme reagoida tapahtumiin kehollamme. Toisinaan huomaan olevani jäykkä kuin puutikku ja silloin on mahdotonta tulla kohdatuksi tällä tavalla edes fyysisessä kontaktissa toisen kanssa. Minun täytyy antaa kehoni tulla eläväksi jos haluan kokea kehollisen kohdatuksi tulemisen. Minun täytyy tutustua siihen ja siihen miten eri puoleni ilmenevät kehollisesti kun annan itseni reagoida kehollani.

Jotta voin tulla kehollisesti kohdatuksi, tarvitsen kontaktia. Niin läsnäolevaa fyysistä kontaktia kuin kehollisen energiani kohtaamista. Jälkimmäinen voi konkreettisesti tarkoittaa sitä, että kokiessani aggressiota tai voimakasta intohimoa puhuessani minulle tärkeästä aiheesta, vastapuoli kykenee ottamaan kokemukseni vastaan ja pysymään kanssani kontaktissa. Tämä edellyttää toiselta kosketusta omaan keholliseen elinvoimaansa.

Jotta voin tulla kehollisesti nähdyksi, toisen täytyy uskaltaa katsoa. Eikä vain katsoa vaan nähdä ja kokea se mitä kehoni katsominen saa aikaan hänen kehossaan. Hänen täytyy katsoa kehollaan. Voisi luulla, että katsominen on helpompaa kuin katsottuna oleminen mutta aito katsominen tekee yhtä alastomaksi kuin katsottuna oleminen.

Alatko saada kiinni siitä, että nähdyksi, arvostetuksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi tuleminen on aika moniulotteinen juttu? Yksi asia, jonka haluan sinulle välittää on se, että tämän tarpeen toteutuminen pääasiassa toisten kautta on vaikeaa. Toisilla on suuri merkitys mutta sitäkin suurempi on minulla itselläni.

Ihminen voi tulla nähdyksi vain kun hän päästää itsensä aidolla tavalla näkyviin. Kuva on järjestämältäni retriitilä.

Miksi sitten emme koe tulevamme nähdyksi?

Tälle on monia syitä. Tärkeimpänä pidän sitä, että emme osaa kommunikoida toiselle tai edes itsellemme selkeästi siitä, että kaipaamme sitä. Yritämme tulla emootionaalisesti kuulluksi kertomalla nokkelia juttuja mutta emme paljasta sydäntämme. Haemme kehollista kontaktia mutta emme ole läsnä siinä mitä kehossamme tapahtuu tai uskalla päästää itseämme kokemaan kehollamme autenttisesti. Emme uskalla esiin älykkyytemme kanssa ja siksi koemme, ettei meitä ymmärretä. Tiedän, voi olla ihan yhtä epävarma olo kertoa omasta näkemyksestään kuin vaikkapa mennä tanssikurssille tai uskaltaa puhua kumppanille sisällään kokemasta yhteyden kaipuusta.

Luulemme, että toinen ymmärtää

Lapsuutemme peruja on myös se, että emme vielä oikein tunnista toista erilliseksi ihmiseksi, joka eläessään rinnallammekin, elää omassa maailmassaan. Hän kokee eri asioita, ajattelee eri asioita ja hänellä on kokonaan oma sisäinen maailmansa vaikka asutamme samaa tilaa. Hän jopa kokee tuon tilan eri tavalla kuin minä. Luulemme, että se mitä koemme on jotenkin myös toisissa ja toisten tiedossa. Osittain tämä tila, jossa omakin huomiomme on pääasiassa ulkopuolella, auttaa meitä sillä se pitää meitä etäällä itsestämme ja siitä mitä koemme.

Kun tuon huomioni siihen mitä minussa tapahtuu, minun on mahdollista tulla nähdyksi. Ennen kaikkea itseni toimesta mutta oppiessani kommunikoimaan siitä niille toisille, joiden nyt huomaankin olevan erillisiä ihmisiä, se käy mahdolliseksi myös toisen toimesta. Huom! sanon mahdolliseksi, en varmaksi.

Toinen ei välttämättä ymmärrä, kykene samaistumaan tai ole läsnä. Eikä hänellä ole siihen velvollisuutta.

Jos haluan, että toinen ihminen kuulee minua, minun on hyvä varmistua siitä, että meillä on hieman rauhallisempi tila, jossa meidän molempien on suuremmalla todennäköisyydellä mahdollisempaa olla läsnä niin kehollisesti, tunnetasolla kuin älyllisestikin. Kun kumppani tulee töistä, hetki ei todennäköisesti ole samantien se otollisin emootionaaliselle yhteydelle. Eikä minun tarvitse vaatia kykyä siihen itseltänikään. On kohtuullista ensin laskeutua kotiin ja luoda yhteys kun olen itse laskeutunut.

Minulla on paljon sellaisia kokemuksia ja paljon sellaista informaatiota, joita läheisilläni ei ole. Kuten myös toisinpäin. Vaikka osaisin kertoa hyvin selkeästi sen mitä haluan sanoa toiselle, hän ei välttämättä ymmärrä koska nuo kokemukset tai se tieto josta puhun, ei välttämättä ole osa hänen kokemusmaailmaansa tai maailmankuvaansa. Jos olen itse kuulijan paikalla, koetan olla rehellinen ymmärtämättömyydestäni ja sanoa ”en rehellisesti pysty täysin ymmärtämään sitä mitä kerrot tai haluat sanoa mutta kuuntelen.”

Halutessani yksitoikkoisen työpäivän jälkeen ilmaista elinvoimaisuuttani ja hakea kontaktia toiseen, toinen voi olla ihan erilaisessa tilassa, vaikkapa fyysisesti väsynyt.

Kertoessani vaikeudesta, joka minulla on, kertomukseni saattaa koskettaa toisessa vaikeutta, jonka kanssa hän ei halua olla juuri nyt tekemisissä. Tähän hänellä on oikeus ja se tarkoittaa sitä, että minä en voi juuri nyt tulla hänen kuulemakseen tämän asian kanssa. Yhtälailla syynä sille, että en voi tulla kuulluksi on se, että saatan vaikkapa jakaa asiaani sellaisella intiimiydellä, joka ei ole toiselle tuttua. Tai kenties rohkeuteni kyseenalaistaa oman elämäni valintoja on jotain, joka pelottaa toista koska se kutsuu esiin rohkeutta hänessä ja tämä voi olla pelottavaa.

Yleisesti ottaen on hyvä tiedostaa se, että toinen ihminen ei voi toimia positiivisella tavalla peilinä minulle niissä asioissa, joihin hänellä ei ole pääsyä itsessään. Mikäli hän torjuu jonkin itsessään, hänen on vaikea kohdata sitä minussa. Mikäli kokemus, josta hänelle puhun ei ole hänelle millään tapaa tuttu, keskustelutoverini saattaa alkaa puhua ihan eri asiasta koska hänen mielensä yritti napata jostain sellaisesta kiinni puheessani, mikä oli hänelle samaistuttavaa.

Mitä tapahtuu kun en tule nähdyksi?

Kun joko tiedostamattamme tai tietoisesti kaipaamme tulla nähdyksi, yritämme saada vahvistusta jollekin sellaisella itsessämme, joka kaipaa tulla vahvistetuksi. Kun emme saa vahvistusta, koemme kipua, joka liittyy sisällämme olevaan syvimpään haavaan. Narsistiseen haavaan, joka on syntynyt siitä, että olemme menettäneet kosketuksen moniin osiin itsessämme sen seurauksena, että niitä ei kohdattu tarvitsemallamme tavalla.

Emme ainoastaan koe tätä haavaa vaan kokemus nostaa pintaan myös ne tunteet, joita koimme kun emme aiemmin kokeneet tulevamme nähdyksi. Tähän tietysti reagoimme omalla tavallamme jokainen. Joku kääntyy uhriuteen, toinen muuttuu kiukkuiseksi, joku sivuuttaa koko asian ja tunteensa ja yksi älyllistää tilanteen. Pyrimme välttämään tuon kokemuksen koska olemme oppineet tekemään niin suojataksemme itseämme. Palaamme tuttuihin rooleihimme ja etsimään muilla tavoin täytettä siihen tyhjyyteen, joka nyt taas hieman selkeämmin tuntuu sisällä koska nähdyksi tulemattomuuden kokemus nosti sitä hieman lähemmäs pintaa.

Jossain syvällä sisällä osa minussa sanoo jälleen: miksipä yrittää kuin ei se koskaan kuitenkaan toteudu.

Niin, miksipä tulla esiin kun ympäristö yhä edelleen tuntuu antavan sen saman palautteen, että se mitä olen sisälläni ei edelleenkään ole kiinnostavaa, oikein, rakastettavaa, järkevää, kaunista, inspiroivaa tai huomion arvoista.

Tarvitsevuus tekee nähdyksi tulemisesta vaikeaa

Me kaipaamme nähdyksi tulemista eri määrissä ja eri tavoin. Yksi asia, joka vaikeuttaa sitä on tarvitsevuutemme sille. Tarpeet ovat ok, se on tärkeää todeta heti alkuun. Tarvitsevuus on kuitenkin jotain muuta. Se se ihminen, joka ei kerro sinulle mitä hän tarvitsee mutta jonka tunnet toimivan itseäsi kohtaan tarvitsevasti ja ikäänkuin hän yrittäisi vaikuttaa sinuun ja odottaisi sinulta jotain.

Syy sille miksi tarvitsevuus on hankala juttu on se, että se vaikuttaa toiseen ihmiseen automaattisesti tavalla, joka saa hänet sulkeutumaan. Etenkin jos olet aikuinen ihminen puhumassa aikuiselle ihmiselle. Kun tunnet toisen tarvitsevuuden, tunnet hänen käyttäytyvän jotenkin lapsenomaisesti ja muuttavan sinut tarpeensa kohteeksi sen sijaan, että hän kohtaisi sinut.

Tarvitsevuus on hankalaa myös siksi, että kun käyttäydymme tarvitsevasti, emme kommunikoi tarvettamme suoraan ja siksi se ei voi täyttyä. Emme edes itse tunne tarvitsevuutta aidosti vaan käyttäydymme vain epäsuoraan tuon sisällä olevan tyhjiön ohjaamana, oppimallamme tavalla.

Mitä tarvitsevampi ihminen on, sitä vaikeampi hänen kanssaan on olla läsnä. Kun koen tarvitsevuutta ja ihmettelen miksi ihmiset lähelläni etääntyvät, minun on hyvä tiedostaa tämä ja ymmärtää samalla, että juuri nyt en voi sille mitään eikä siinä ole mitään vikaa.

Tarvitsevuus pitää sisällään myös aina sen, että kaipaamme jotain jostain muualta. Taustalla vaikuttavat lapsuudessa täyttymättä jääneet tarpeet ja lapsen maailmankuva, jossa se mitä kaipaamme on todella ulkopuolella. Huomiomme on silloin ulkona ja olemme etäällä itsestämme. Voimme saada apua tilanteeseen ja löytää lähemmäs sitä mitä kaipaamme kun alamme tulla lähemmäksi itseämme.

Miten minä voin tulla nähdyksi?

Ensimmäinen auttava tekijä on se, että tulen lähemmäksi itseäni. Sitä mitä minussa tapahtuu kehollisesti, emootionaalisesti ja fyysisesti. Tämä ei ole asia, joka tapahtuu kerran ja on sitten hoidettu vaan tapahtuu harjoituksen kautta. Mitä enemmän opin olemaan läsnä omalle kokemukselleni, sitä lähempänä olen itseäni.

Mitä lähemmäs tulen itseäni, sitä selkeämmin erotan itseni myös toisista. Alan ymmärtää, että minussa tapahtuvat asiat todella tapahtuvat minussa. Toiset eivät tiedä niistä samalla tavalla kuin minä vaikkakin vaistoavat, aistivat ja näkevät myös käytöksestäni välillä jotain siitä mitä minussa tapahtuu.

Tämä erillisyys tuo minut sen äärelle, että ymmärrän kommunikaation tärkeyden ja usein myös heikon osaamiseni sen saralla. Olen paitsi huonosti kosketuksissa se kanssa mitä minussa tapahtuu, myös huono kommunikoimaan siitä itselleni ja muille. Voin kuitenkin oppia kommunikoimaan.

Halutessani älyllistä ymmärrystä, voin opetella ilmaisemaan mieleni maiseman toiselle selkeästi. Kaivatessani tunnetason kuulluksi tulemista, voin opetella sallimaan itseni tuntea sen mitä tunnen ja kertoa siitä. Kaivatessani kehollista kontaktia, voin antaa itseni kokea kehollani, ilmentää sitä ja kysyä toiselta josko hän haluaa tavalla x tai y osallistua tähän.

Mitä lähempänä olen itseäni ja mitä selkeämmin osaan sanoittaa omaa kokemustani, sitä paremmin minulle avartuu se, että toinen ihminen ei itseasiassa ole se merkityksellisin elementti siinä, että tulen nähdyksi. Kun sanoitan ajatuksiani, alan tulla selkeämmäksi ajatuksistani. Kun suostun tuntemaan ja sanoittamaan, sitä näkyvämmäksi ja vastaanotetummaksi tunteeni tulevat. Mitä enemmän annan itseni kokea kehollani, kunnioittaa kehollisia tarpeitani ja ilmentää kehollista elinvoimaani, sitä enemmän koen tulevani kehollisesti näkyväksi.

Toisilla on roolinsa

Olen itse merkittävin henkilö näkyväksi tulemisen kannalta. Kun annan itsestäni, tulen itselleni näkyväksi. Kun odotan sitä toiselta, en anna itsestäni ja huomioni on väärässä paikassa.

Toisilla on kuitenkin roolinsa. Se ihminen, joka ei tunnu kuulevan tai näkevän, auttaa minua lähemmäs narsistista haavaani. Se, joka menee etäämmälle kun odotukseni kohdistuu yhä voimakkaammin häneen, näyttää tarvitsevuuteni ja läheisriippuvuuteni, joka on jossain määrin osa jokaista tavallista ihmistä.

On myös niitä, jotka oikealla hetkellä osaavat ja sattuvat olemaan läsnä. Hän, joka sanoo, että ymmärtää vaikeuteni hetkellä, jossa en ihan vielä itsekään osaa tuntea tuota vaikeutta. Se, joka palauttaa huomion iloon, jota hetki sitten koin mutta jolle en uskaltanut antaa niin paljon tilaa kuin se olisi ansainnut. Hän peilaa minulle tämän ilon kutsumalla sen esiin, jotta se saa tulla ravituksi. On myös niitä, jotka oikella hetkellä kyseenalaistavat minua jumissa pitävän uskomuksen tai käytösmallin, johon olen samaistunut. Tällöin minulle tulee näkyväksi jotain, joka oli minulle vielä sokeaa ja se voi toisinaan tuntua ikävältäkin.

Pohjimmiltaan koko maailmankaikkeus voi auttaa minua kokoajan siinä, että tulisin näkyväksi. Kun tuon huomioni siitä asetelmasta, jossa 90% huomiostani on ulkopuolella ja 10% käy itsessäni niissä hetkissä, joissa reagoin niin voimallisesti, etten voi sitä välttää, siihen, että 80% huomiostani on lähellä omaa kokemustani, alan huomata, että minussa tapahtuu kokoajan jotain. Näin tutustun itseeni ilman, että joku toinen ensisijaisesti kuuntelee minua. Sen sijaan toiset auttavat minua katsomaan itse itseeni.

Tämän seurauksena voin paitsi tuntea itseni, löytää myös uusia voimavaroja, tunnistaa minussa olevia hidasteita ja väärinkäsityksiä sekä olla paremmin kosketuksissa toisiin tunnistaessani erillisen itseni ja siten myös tosiasian siitä, etten tunne toista ilman kommunikaatiota.

Mikäli aihe puhuttelee sinua, suosittelen vahvasti tutustumaan narsistinen haava -retriittiini, jossa voimme yhdessä työskennellä asian parissa. Mikäli sinun ei ole mahdollista osallistua, suosittelen etänä käytävää Kuulluksi tulemisen taito -verkkokurssiani, jossa opit tämän tekstin taustalla olevan taidon.

Voiko toinen todella nähdä minut?

Kyllä ja ei. Toinen ihminen voi hetkittäin kohdata minut tavalla, jossa meillä on riittävä yhteinen kokemuspinta ja olemme riittävän avoimesti läsnä. Tämä on tärkeää ja antoisaa. On myös olemassa ihmisiä, jotka voivat auttaa minua näkemään itseni koska heidän kokemusmaailmansa on riittävän laaja ja samankaltainen kanssani. Kukaan ei silti voi tuntea itseäni puolestani.

Mitä enemmän olen tehnyt työtä oman itsetuntemuksen parissa ja sallinut itseni kokea elämää sellaisena kuin se on, sitä avarampi kokemusmaailmani on. Tunnen itseni paremmin sen johdosta, vaikkakaan en tietysti täydellisesti. Matkan edetessä ymmärrän yhä paremmin sen, että minä olen itse se, joka kuulee minua. Keskustellessani itseni kanssa niillä taidoilla, jotka olen hankkinut tai ilmentäessäni itseäni autenttisesti maailmassa ja ihmissuhteissani, tulen itselleni näkyväksi. Riittävän avaran peilipinnan omaavia ihmisiä on yhä vähemmän ja samalla jokaisen sellaisen arvo nousee yhä korkeammaksi.

Tosiasia siitä, että olen yksin on yhä konkreettisempaa. Ja juuri tälle yksinololle antautuminen on se mistä käsin voin autenttisesti vuorovaikuttaa toisten kanssa, odottamatta heiltä täytettä sisälleni. Mitä enemmän annan itsestäni, sitä enemmän opin itsestäni. Mitä vähemmän odotan ulkopuolelta, sitä enemmän vastaanotan.

Olemme pohjimmiltamme yhtä ja samaa, riippumatta siitä tunnistammeko tätä. Inhimillisellä tasolla olemme kuitenkin erillisiä ja tulemme olemaan tällä tasolla erillisiä loppuun saakka. Kommunikaatio, vastuu itsestäni ja autenttinen oleminen siellä missä olen, ovat inhimillisellä tasolla edellytyksiä sille, että minä voin tulla ennen kaikkea itseni ja sopivissa määrin toisten näkemäksi.

Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua kääntymään itsesi pariin.

***

Laita kirjoitus myös jakoon mikäli se puhutteli sinua.

Keskustelua läsnäolosta

Lapsuuden tuttavani Juha-Matti Heiskanen ehdotti taannoin minulle videoitavaa keskustelua läsnäolosta. Juha-Matti on tutkinut ravintoa, meditaatiota ja läsnäoloa viime vuosina ja jälleennäkemisen myötä näistä asioista on käyty hyviä keskusteluja. Myös Rohkea elämä -kirjani on inspiroinut Juha-Mattia ja tuonut konkretiaa siihen mitä läsnäolo on.

Videolta löydät meidät puhumassa mm. seuraavista asioista:

  • epävarmuus ja miten olla sen kanssa
  • mitä läsnäolo on?
  • miten menetän energiaa sen myötä, että huomioni on kokoajan ulkopuolella?
  • mitä on itsekkyys ja miten se eroaa itselle läsnäolemisesta?
  • miten olla sen kanssa kun tiedä mitä sanoa?
  • miksi inhimilliset emootiot ovat suora tie voimavaraantumiseen?

Suositus: koska ääni on hetkittäin matala, kuuntele joko kuulokkeilla tai tilassa, jossa ei ole melua.

Ota kantaa asiaan ja jaa halutessasi toisillekin somessa pohdittavaksi.

Jos haluat tuntea itsesi, tarvitset avuksesi toisia

Istuimme jälleen eilen ihmisryhmän kanssa kotonani. Siitä on noin kaksi vuotta kun viimeksi olen kutsunut vieraita ihmisiä kokoontumaan läsnäolon merkeissä kotiini. Kotiin kutsuminen on erilainen kokemus kuin se, että tapaamme vaikkapa retriitillä.

Kutsun ihmisiä tällaisessa hengessä luokseni tietysti siksi, että olen valinnut toimia ammatikseni tällaisen kutsujan roolissa. Minulla on kuitenkin myös henkilökohtaiset syyni. Yksi niistä on se, että se on minulle hyödyllistä.

Kotiin kutsuminen on henkilökohtaisempaa. Se tulee lähemmäs minua monella tapaa. Ja juuri tämä on se tärkeä asia. Kun ihminen, asia tai tapahtuma tulee minua lähelle, se näyttää minulle jotain itsestäni.

Ryhmä ihmisiä on kuin maailma pienoiskoossa

Kun istun alas ihmisryhmän kanssa, voin huomata kuinka yksi ihminen tuo minussa esiin tietynlaisia asioita ja toinen toisenlaisia. Kun maltan kuulostella reagoimisen sijaan, saatan huomata kuinka yhden ihmisen jakaminen herättää minussa myötätuntoa ja toisen ihmisen kriittinen olemus herättää minussa kritiikkiä häntä kohtaan. Jonkun näkemykset ärsyttävät ja toisia haluaisin tukea. Näin näen sen millaisiin uskomuksiin itse identifioidun.

Asiat, joita minussa tapahtuu ovat niitä samoja, joita minussa tapahtuu kun kuljen maailmassa. Toisinaan ne menevät minulta ohi koska en aina ole arjessani yhtä läsnä kuin tällaisessa läsnäolon syventämiseen tarkoitetussa illassa.

Päästämällä toiset lähelle, minun on mahdollisuus oppia enemmän

Kun käyn kertaluontoisessa itsetuntemus työpajassa, voin oppia itsestäni jotain. Koska luottamus syntyy ja tutut roolini rakoilevat vasta ajan kanssa, kertaluontoinen tapahtuma voi tarjota minulle rajallisesti mahdollisuuksia nähdä itseni.

Kun tapaan samojen ihmisten kanssa useita kertoja, kenties jopa hieman pidempiä aikoja, alan rentoutua ja paljastaa itsestäni asioita. Niin kauniita asioita kuin niitä vähemmän kauniita, jotka on usein varattu vain läheisille ihmisille, jos heillekään. Silloin kanssakäyminen alkaa palvella minua uudella syvyydellä. Tämän vuoksi pyrin itse tarjoamaan sellaista työskentelyä itsetuntemuksen parissa, jossa on jatkumoa.

Mitä enemmän ja toistuvasti altistun toisille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Kun vaikkapa jaan itsestäni näille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Mitä enemmän toiset jakavat itsestään, sitä lähemmäksi he voivat tulla.

Kun ihmiset ympärilläni ovat kiinnostuneita tuntemaan itsensä, edes jossain määrin, muodostamme yhdessä ympäristön, jossa voimme oppia. Mitä aidompaa ja läheisempää kanssakäymisemme on, sitä enemmän voin oppia halutessani.

Kanssakäymisessä voin oppia omista rooleistani

Vaikka intentiomme olisi ryhmässä se, että oppisimme tuntemaan itsemme, voin huomata pian, että tällaisessakin ryhmässä minä olen taipuvainen ottamaan jonkin niistä tutuista rooleista, joita minulla on. Huomaan tämän myös muissa. Se, joka on tottunut kertomaan näkemyksistään, on kertomassa niitä. Yhden tapa vältellä epämukavuutta on esittää sarkastisia kommentteja puhutusta sisällöstä. Yksi vetäytyy ja katselee kriittisesti toisia. Joku alkaa neuvomaan. Yksi on aina auttamassa kun joku paljastaa jotain surullista sydämeltään. Yksi on se, joka alkaa itkeä.

Ne samat roolit, joita elämme jokapäiväisessä elämässämme tulevat mukaan myös sinne, missä haluaisimme oppia erottamaan ne itsestämme. Juuri tämä tekee itsetuntemuksesta vaikean lajin. Minun pitäisi oppia näkemään itseni.

Jokainen ihminen elämässäni palvelee minua jos todella haluan nähdä itseni

Siihen tarkoitettu ryhmä on hyvä paikka itseni tuntemiseen. Samat periaatteet toimivat kuitenkin kaikkialla. Jos maltan harjoittaa läsnäoloa, jokainen elämäni hetki palvelee minua. Läsnäololla tarkoitan sitä, että maltan aistia, tuntea ja havaita mitä omassa kokemuksessani tapahtuu sen sijaan, että huomioni on lähestulkoon täysin ulkoisissa tapahtumissa.

Puolisoni, esimieheni, ystäväni ja kaupan kassa. Jos maltan olla läsnä, jokainen noista ihmisistä koskettaa minua jollain tapaa olemuksellaan ja mahdollistaa sen, että voin nähdä jotain itsessäni. Yhden reaktio paljastaa minun tapani reagoida tuollaiseen reaktioon. Jonkun suru palajastaa kyvyttömyyteni olla avoin tuntemaan sydämelläni. Yhden innostus näyttää sen kuinka jäykistyn ja tuomitsen. Ystävän instapostaus paljastaa minussa olevan kateuden.

Pienet lapset ovat erityisessä asemassa, sillä he eivät vielä osaa kovin hyvin pidätellä reaktioitaan. Siksi he vastaavat luontaisesti sinun olemiseesi kokoajan. He reagoivat jatkuvasti. Jos maltat noissakin hetkissä olla kiinnostunut siitä mitä koet itsessäsi, huomaat, että lapsen oleminen liittyy sinuun. Hän päästää sinut lähelleen koska ei vielä osaa kovin hyvin pitää sinua etäällä. Siksi hän toimii sinulle hyvin myös peilinä.

Lapsenomaiset opettajat

Erinäisissä ryhmissä on erilaisia opettajia. Vuosien varrella olen itse tavannut monenlaisia ja saanut myös kokea sen kuinka käsitykseni siitä mitä tällainen opettaja on, on muuttunut.

Opettaja voi tarkoittaa ihmistä, joka antaa minulle informaatiota tai työkaluja. Omalla kohdallani opettaja on ollut toisinaan myös ihminen, jonka kanssa olen tehnyt terapeuttista työtä. Kun oppimiskohteenani on kuitenkin läsnäolo, olen huomannut, että tärkein opettaja minulle on ihminen, joka jos osaa olla läsnä, olla avoin ja päästää inhimillisesti lähelleen.

Tällainen ihminen ei niinkään ole minulle niitä asioita, joita kaipaan. Hän on. Kuten lapsi, hän näyttää minulle sen miten se vaikuttaa häneen kun olen torjuva. Jos olen mielessäni levoton puhuessani hänelle, näen hänestä sen, että hän ei ymmärrä mitä puhun, koska en ole läsnä vaan mieleni maisemissa ja siksi sekava. Kun yritän saada hänestä jotain, tunnen kuinka etäännyn itsestäni ja siten hänestäkin. Hän antaa tämän kaiken tapahtua, usein ottamatta kantaa siihen.

Opettajan ja oppilaan suhde voi muistuttaa monella tapaa lapsen ja vanhemman suhdetta toisinaan. Oppilaana yritän toteuttaa omia roolejani suhteessa opettajaani, huomaten jokaisen niistä vievän minua etäämmälle. Opettaja antaa sen tapahtua. Hän ei opeta tai korjaa vaan antaa minun halutessani oppia, olemalla paikalla ja osa tätä välillemme muodostuvaa ainutlaatuista suhdetta.

Käsitykseni siitä, että on olemassa ihminen, joka voi auttaa minua matkallani on rikkoontunut monia kertoja. Palaan aina siihen, että minun on tehtävä työni ja ainoastaan itse voin nähdä itseni. Samaan aikaan arvostus ja ymmärrys sitä kohtaan kuinka arvokasta on löytää ihminen/ihmisiä, joka on käytettävissä sitä varten, että minä saan oppia, on kasvanut päivä päivältä.

Sitä, että joku ihminen suostuu olemaan kanssani ihmissuhteessa, suostuu päästämään minut lähelleen ja suostuu siihen, että minä askel kerrallaan näen sen mitä kaikkea tuon välillemme. Olemaan todellinen ystävä.

Itsetuntemus leikki on antamis- ja läheisyys leikki

Itseni tuntemisessa on kyse siitä, että tulen lähemmäs itseäni. Yhä intiimmin ja intiimimmin. Vuosia takaperin minulla oli monenlaisia ajatuksia siitä mitä itsetuntemus tai henkisyys on. Nuo ajatukset ja uudet uskomukset ovat hyvin eri asia kuin se aito kosketus itseeni ja todellisuuteen, johon olen sittemmin tutustunut paremmin.

Kun huomaan tuomitsevani, voin antaa itseni tuntea kuinka se työntää kaikkea kauemmas ja siten astua hieman lähemmäs itseäni. Kun huomaan kaipaavani, voin nähdä sen kuinka huomioni on kaipuun kohteessa sen sijaan, että tuntisin sisälläni olevan vajavuuden. Kun annan itseni tuntea sen, tulen lähemmäs itseäni.

Kun syytän toista, olen etäällä itsestäni ja siitä mitä koen. Kun maltan rehellisesti nähdä ja kokea sen mitä minussa tapahtuu, sen mistä syytän toista, tulen lähemmäksi itseäni. Kun arvostelen tapahtumia ja kerron näkemyksiäni siitä, voin huomata kuinka mentaaliseksi olen muuttunut ja kuin etäiseksi tunnen itseni tunne- ja kehon tasolla. Näin tulen lähemmäs.

Itseni antaminen on aktiivinen tapa mennä lähemmäksi elämää. Kertomalla läheiselleni rehellisesti siitä mitä koen sisälläni. Antamalla omaa energiaa ystäväni muuton auttamiseksi, pyrkien sielläkin olemaan läsnä. Ojentamalla auttavan käden kun ihminen pudottaa kaupassa ostoksen maahan. Hymyilemällä kun ystäväni kuulostaa vakavalta. Haukottelemalla silloin kun kanssani keskusteleva ihminen on levoton. Antamalla siis rehellisesti sen kuka olen siinä hetkessä.

Ihmiset ovat poikkeuksellinen apu matkallani sillä vuorovaikutuksessa on aina mahdollisuus olla läsnä ja antaa toisen koskettaa minua tavalla tai toisella. Toiselle antaminen on aina mahdollisuus aktiivisesti astua lähemmäs. Sitoutuminen on aina mahdollisuus päästää yhä lähemmäksi.

Ilman toisia minun on helppo jäädä piiloon itseltäni. Ilman peiliä on paljon vaikeampi nähdä itseäni. Ilman toisia on helppo uskoa siihen, että minä olen erillinen, itsenäinen ja irrallaan kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu.

Mitä se tarkoittaa, että toinen ihminen on peilini?

Asiassa on monia tasoja. Käytännöllisin tapa lähestyä tätä on mielestäni se, että kun olen tekemisissä peilin kanssa, se pyrkii aina osoittamaan itseeni. Peilin hyödyntäminen on siis kiinni siitä, kuinka halukas olen katsomaan itseeni kanssakäydessäni sen kanssa. Mitä minä koen, eli aistin tunnen ja havaitsen.

On helppo erehtyä katsomaan peiliä sen sijaan, että katsoisin sitä mitä se näyttää, eli itseeni. Kysymys siitä mitä tämä ulkoinen kertoo minusta ei avaudu jos katson yhä sinne ulos sen sijaan, että katson itseeni.

Jokaisella peilillä on oma juttunsa käynnissä. Hän on oma pelaaja tässä ihmeellisessä elämän pelissä. Hän kuitenkin palvelee minua siten, että hän tulee elämääni ja jos olen halukas, voin katsoa hänen sijaan hänen kautta itseeni.

Kun istun ryhmässä, koetan antaa itseni aistia, tuntea ja havaita mitä minussa tapahtuu. Näin katson peilin avustamana itseeni. Jokainen ihminen koskettaa minua jollain tapaa ja sillä syvyydellä millä olen valmis antamaan sen koskettaa. On oma valintani kuinka kiinnostunut olen sitä hyödyntämään.

Kiitän jokaista ihmistä siitä, että hän suostuu näyttelemään elämässäni sitä roolia, jossa hän auttaa minua tuntemaan itseni. Että autat minua näkemään sen mitä en rakasta vaan pidän etäällä.

***

Jaa kirjoitus ja anna toisillekin mahdollisuus tunnustella sen sisältöä.

Kuljetko sinäkin yrittämisen ja passiivisuuden kehää?

Viime kevät ja alkukesä oli kaunista aikaa sen vuoksi, että se teki muutoksen suunnitelmiin. Niihin tavanomaisiin askareisiin, joita siinä kohtaa olin tottunut toimittamaan. Siinä tilassa, jossa pöytä oli normaalia puhtaampi, oli helppo huomata kuinka kutsuvaa olisi joko puskea asioita käyntiin ja pysymään ennallaan tai passivoitua.

Kesä on ollut ollut mainiota aikaa seurata sitä kuinka vaikeaa on pysyä näiden kahden välissä. Rennosti aktiivisena.

Miten pysyä rennosti liikkeessä ja olla utelias siitä miten käyttää aikaansa rakentavasti kun aikataulu tyhjenee ja tietämättömyys on läsnä? Miten pysyä uteliaana ja keskustella säännöllisesti itseni kanssa siitä mitä tarvitsen ja mitä haluan rakentaa, kun aiemmin päiviäni muovanneet ohjenuorat eivät enää toimi?

Tietämättömyys ja läsnäolo eivät ole aina miellyttäviä kokemuksia. Se, että joudun itse aktiivisesti rakentamaan ohjenuoran omiin päiviini on vaativaa. Yritän ylläpitää tuttuutta ja toisaalta tunnen vetoa erinäisiin todellisuuspakoisiin toimiin, kuten vaikkapa tv -sarjat.

Olisi helppoa ajatella, että tämä kaikki johtuu ympärillä tapahtuvista asioista ja muutoksista. Tosiasiassa huomaan kuitenkin, että tämä sama puskemisen ja passiivisuuden kehä on aina ollut keskeinen osa elämääni.

Yksi väsyttävä tekijä on se, että pyrimme jatkuvasti ylläpitämään jonkinlaista kuvaa itsestämme. Tämä on puskemisen ydin.

Elämääni on aina värittänyt tavoite olla jonkinlainen. Ison osan aikaa en ole siitä kovin tietoinen. Minun kohdallani tuota kuvaa värittää tehokkuus, coolius, suoraviivaisuus, voima ja selkeys. Se on ihanne, jonka olen omaksunut jo varhain. Juuri tämä kuva ja sen eri versiot ovat se, joka synnyttää minussa puskemista. Täytyy tehdä näin, ei saa olla noin, tuo ei ole hyvä juttu ja niin edelleen. Vaikka nämä asiat ilmenevät minussa vuosien tutkimustyön jälkeen hienovaraisemmin kuin aiemmin, ne joka tapauksessa ilmenevät. Ja ne ovat ne samat asiat, joita huomaan toistavani, yhä uudelleen ja uudelleen. Taipumukseni eivät muutu kovin paljoa, mikä on yhtaikaa ikävä asia ja hyvä asia. Ainakin tiedän minkä parissa työskentelen.

Kukapa tällaista yritelmää jaksaisi loputtomiin, tai no, ehkä jotkut jaksavatkin. En tiedä pitäisikö heitä kohtaa tuntea myötätuntoa vai kateutta.

Juuri tämä puskeminen ja yritys on se mikä synnyttää tarpeen myös passiivisuudelle. Yrittäminen on väsyttävää ja synnyttää kaipuun pois siitä elämästä, joka on väsyttävää. Mikä tahansa turruttava ja huomion pois itsestäni vievä toimii. Jokaisella meillä on oma viihteemme ja pakokeinomme. Yleensä monet niistä ovat miellyttäviä ja tarjoavat jonkinlaisen pikaisen rentoutumiselta tuntuvan kokemuksen. Mutta niistäkin jää tavalla tai toisella huono olo. Sarjojen jälkeen väsynyt olo, makeisista tunkkainen fiilis ja päihteet eri muodoissaan ottavat myös oman maksunsa.

On vaikeaa olla siellä niiden välissä. Ihan vain olla, olematta kuitenkaan passiivinen.

Olisiko sinustakin mukava kokea enemmän eloisuutta?

Kaikista kaunein puoli rennossa aktiivisuudessa on se, että silloin olen kosketuksissa itseni kanssa. Siihen ihannekuvaa, joka minulla on, ei mahdu spontaanisti sellaisia asioita kuten ilo, leikkisyys, innostuminen, välittäminen, epäitsekäs antaminen ja niin edelleen. Tunnistan kuvassani jopa niin tarkan yksityiskohdan, että rintakehän täytyy olla täydempi ja suurempi kuin vatsani. Miten ihmeessä voisin olla rennosti elämässäni, jos en voi edes antaa vatsani rentoutua? Miten voisin kokea luontaista elinvoimaani, jos minun täytyy jännittää se osa kehostani, jonka kautta olen kosketuksissa tuohon elinvoimaan, eli vatsani.

On sanomattakin selvää, että passiivisessa tilassa en koe yhtään sen autenttisemmin itseäni kun yrittäessäni ylläpitää elämääni ja ihailemaani kuvaa itsestäni.

Vaikka se eloisuus, jonka kanssa olen kosketuksissa ollessani läsnä ja luopuessani yrityksestäni olla jotain on nautinnollista ja elävöittävää, se herättää monenlaisia tunteita. Saatan huomata lapsuudestani peräisin olevia muistoja siitä miten tuohon autenttiseen persoonaani on suhtauduttu. Milloin huomaan jännittyväni koska tämä eloisuus on liikaa, milloin tunnen häpeää ja milloin alan pelätä, että tunteeni tulevat torjutuksi. Toisinaan huomaan myös pitäväni eloisuuttani, rentoa vatsaani ja tuntevaa sydäntäni ällöttävänä. Se on niin kaukana siitä kuvasta, jota olen oppinut ihailemaan. Ja tämä vatsa, joka pömpöttää, voi hitto soikoon..

Samaan aikaan monet asiat tuntuvat erilaisilta kun olen yrittämättä ja osaan luopua kuvasta. Olen aktiivinen elämässäni mutta autenttinen. Tunnen enemmän. Seksuaalisuuteni onkin moniulotteisempaa kuin aavistin. Minussa herää uudenlaisia inspiraatioita. Minulla on enemmän energiaa ja energisyys kestää. Levätessäni olen energinen ja toimiessani osaan samalla levätä. Nämä eivät yleensä mahdu samaan kokemukseen yhtaikaa.

Kuulostellessani näitä vaiheita kesän ajan tulin siihen johtopäätökseen, että minun on tärkeää olla aktiivinen. Näinhän sanovat maailman onnellisimmat ja pisimpään elävät ihmisetkin, salaisuus on siinä, että ei hoppuile mutta pysyy jatkuvasti aktiivisena. Tämä on minun mielestäni aika harvinaista yleisesti ottaen. Kun kadulla kävelee, rennosti ja avoimesti kulkeva, läsnäoleva ihminen on harvinaisuus.

Puskea, väsyä ja vetäytyä todellisuudesta lepäämään. Mitä jos pysyisi näiden välissä? Kirjoitin kirjassani Rohkea elämä tästä asiasta kirjan neljännen askeleen, Todellisen toiminnan kohdalla. Todellinen toiminta ei ole minäkuvansa ylläpitämistä tai puskemista. Se on spontaania, aktiivista toimintaa, joka perustuu rehellisyyteen siitä kuka juuri nyt olen ja millainen toiminta auttaa minua säilyttämään kosketuksen tähän hereillä olevaan tilaan, jossa en väsytä itseäni mutta olen aktiivinen elämässäni.

Osaatko kuvitella kuinka paljon enemmän saat aikaan kun toimintasi ei kuluta sinua samalla tavalla? Kuinka paljon enemmän aikaa sinulla on kun kiire hellittää? Kuinka paljon enemmän koet päivän aikana kun olet aidosti paikalla toimissasi?

Viikot tuntuvat hyvällä tavalla pitkiltä ja päiviin mahtuu monenlaista. Illalla menee ilomielin nukkumaan.

Olenko valmis luopumaan jostain, jotta saisin kokea tämän rikastuttavan eloisuuden?

Tästä todellisessa muutoksessa on aina kysymys. Siitä, olenko valmis luopumaan jostain minussa voidakseni antaa tilaa sille mitä on? Kumpi on tärkeämpää, sen saavuttaminen mitä olen yrittänyt tavoitella vai se, että saan kokea itseni ja ilmentää itseäni?

Tiedän, että sellaiset sanat kuten kokea itseni ja ilmentää itseäni voivat olla hämmentäviä. Mitä ne tarkoittavat? Se on asia, johon jokaisen meistä on itse tutustuttava kun päästämme hieman irti siitä jatkuvasta toiminnasta, joka värittää päiviämme, menemättä kuitenkaan passiivisuuden puolelle ja alamme toimimaan elämässämme kuulostellen. Harjoittaen sitä paljon puhuttua läsnäoloa.

Onko minun oltava niin vakavasti otettava, suora, cooli ja miehinen kuin sisällä kantamani kuva ehdoittaa? Voisinko ollakin rento ja hassu. Viattoman leikkisä? Kaipaava, inhimillinen ja herkkä?

Onko sinun oltava niin hyvä kaikille ihmisille, aina auttamassa tai tukena toisille? Vai voisitko sen sijaan ollakin hieman hiljaisempi, yksinäinen, kiukkuinen ja omaa tilaa tarvitseva?

Puskemisen ja passiivisuuden välillä menevä tie on aina alussa vähän ahdas. Siellä ovat aluksi kavereina kaikki ne sisälläni olevat ilmiöt, jotka olen sivuuttanut joko touhottaessani tai passivoituessani. Se on silti huomattavasti avarampi, värikkäämpi ja aidosti eteenpäin vievämpi tie kuin kaksi aiempaa.

Tämä rento aktiivisuus tuo mukanaan onnellisuutta monissa eri väreissä. Tulen juttelemaan asiasta 5.8 kello 19:00 – 20:30 järjestämässäni maksuttomassa webinaarissa. Voit ilmoittautua mukaan täältä ja jatketaan keskustelua aiheesta siellä.