Alla oleva teksti on oppilaamme Anun kädestä. Se käsittelee säännöllisen harjoittelun merkitystä ja hänen henkilökohtaisia ja valottavia kokemuksia matkalta.

Ensimmäinen Kasvuretriitti, jolle osallistuin, käsitteli henkistä laatua, jota kutsutaan todelliseksi tahdoksi. Se tarkoittaa esimerkiksi tahtoa olla tässä, avoimena ja läsnäolevana nykyhetkelle, eli sille mitä koemme. Todellisessa tahdossa on myös kyse myös tahdosta valita tietoisesti, valita suunta tai suuntia elämässä sekä kyvystä säilyttää valittu suunta vakaasti mutta joustavasti esteet ja mutkat huomioiden. En retriitillä ymmärtänyt opetusta sen koko laajuudessa, mutta mieleeni jäi konkreettinen asia, jota edistämällä voisin alkaa kasvattaa tätä henkistä laatua omassa elämässäni. Se asia on sitoutunut, säännöllinen ja johdonmukaisesti etenevä harjoittelu. 

Sitoutuminen tiettyyn harjoittamisen perinteeseen tai harjoitusohjelmaan on jo itsessään suunnan valitsemista, ja säännöllinen harjoittaminen tarkoittaa sitä, että yhä uudelleen päivittäin teen valinnan edetä valitsemaani suuntaan harjoitusta toistamalla. Harjoitukset itsessään, kuten meditaatio ja itsereflektioharjoitus, puolestaan kutsuvat olemaan avoimena sitä kohtaan, mitä tässä hetkessä koen. Läsnäolon harjoittelu eli huomion tuominen omaan kokemukseen toistuvasti, on henkisen harjoituksen perusta, ja ollessani läsnä tietoisuuteeni voi avautua tämän läsnäolon erilaisia laatuja, sellaisia kuten myötätunto, rauha, rohkeus ja ilo.    

Oma polkuni 

Millaiseksi säännöllinen, sitoutunut harjoittelu on omalla kohdallani muodostunut, ja mitä se on antanut? Ensimmäisestä retriitistä minulla lähti käyntiin melko intensiivinen työskentelyn vaihe. Kuukausi retriitin jälkeen aloitin säännöllisen Kasvutyöskentelyn, jossa tapasimme ryhmänä kahden viikon välein tietyn teeman äärellä, jota työstimme muutaman viikon ajan havainnoimalla kyseiseen teemaan liittyviä tilanteita arjessamme ja pitämällä asiasta päiväkirjaa. Sovin myös retriittikaverini kanssa viikottaisista kertaustapaamisista, joita ennen kuuntelimme läpi retriitin opetusnauhoitteen ja kokoonnuimme yhteen tekemään itsereflektioharjoituksia, jotka ovat työskentelymme perusharjoituksia. 

Seuraavalla retriitillä joukkoomme laajeni pieneksi ryhmäksi, jonka kesken olemme tavanneet lähes joka viikko jo kahden vuoden ajan. Yhteys tähän ryhmään samoin kuin samaa retriittisarjaa käyviin opiskelutovereihini on syventynyt, ja olen saanut oppia muita seuraamalla ja kuuntelemalla paljon. Olen toisia tavatessani saanut myös harjoitella oman kokemukseni äärellä pysymistä ja sen ilmaisemista. Samalla olen saanut havainnoida, kuinka aidon kokemukseni kommunikoimisen sijaan turvaudun herkästi esimerkiksi myötäilyyn tai vaikenemiseen silloin, kun pelkään aiheuttavani mielipahaa tai saattavani itseni epäedulliseen valoon muiden silmissä. Kun nyt katson asiaa, huomaan, että vuorovaikutustilanteet ovat olleet erinomaisia harjoitusareenoita tietoisen läsnäolon säilyttämiseen sille, mitä kokemuksessani tapahtuu sekä sille, että pystyn ilmentämään itseäni aidommin erilaisten väistelystrategioiden sijaan. Vuorovaikutustilanteiden harjoittelussa on ollut apua siitä, että muilla osallistujilla on sama pyrkimys. Olemme usein yhdessä pysähtyneet jonkin tilanteen ääreen kysymään ja havainnoimaan, että mitä tässä tilanteessa oikeasti tapahtuu kunkin meidän näkökulmasta. 

Meditaatiosta tukea läsnäoloon

Toisen retriittini myötä aloitin myös päivittäisen 10–15 minuutin meditaatioharjoituksen, jota opettajani vahvasti suositteli koko ryhmällemme. Olen jatkanut tämän perusharjoituksen kanssa, ja nykyisin meditoin 15–30 minuuttia sekä aamuisin heti herättyäni että iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Meditaatiossa harjoitetaan tietoista läsnäoloa eli hereillä olevaa avoimuutta tälle hetkelle. Sitä usein auttaa se, että antaa mielelle jotakin tekemistä tai jonkinlaisen ankkurin, johon se voi keskittyä. Hyödyllisiä ankkureita ovat muun muassa keskittyminen taukoamattomana jatkuvaan hengitykseen tai hieman navan alapuolella sijaitsevaan pisteeseen. Ankkurina meditaation aikana voi toimia myös katseen kiinnittäminen edessä olevaan valkoiseen seinään. Tämänhetkiseen meditaatioharjoitukseeni sisältyy äänne, jota toistan hengityksen tahdissa. 

Eri ankkurit, keskittymistä tukevat tavat, tuovat meditaatioon eri sävyjä ja avaavat väyliä henkisiin voimavaroihin. Esimerkiksi nyt, kun kirjoitan tätä tekstiä ja kiinnitän huomioni napani alla olevaan pisteeseen, tulen tietoiseksi alavatsan alueella olevasta tietynlaisesta löysyyden tunteesta. Kun olen sille läsnä yrittämättä muuttaa sitä mitenkään, tunne alkaa muuttua ja laajentua. Tunne löysyydestä väistyy, ja tilalle tulee jotakin kirkasta ja kannattelevaa, jossa on helppo olla. Tämä laatu edustaa sisäistä tukea, jota tarvitaan kykyyn olla läsnä tässä hetkessä. Näin konkreettisesti henkiset laadut, joita kutsumme myös esenssin eri laaduiksi, voivat tuntua, kun niihin alkaa saada harjoituksen myötä yhteyden. 

Meditaatio tuntuu myös valmistelevan mieltä pysymään läsnäolevana päivän aikana. Se harjaannuttaa sisäistä tarkkaavuuden ja hereilläolon tunnetta sekä myös kontaktia kehotuntumaan etenkin silloin, kun meditaatioon sisältyy jokin kehollinen ankkuri. Tähän tuntumaan voi palata päivän mittaan eri hetkien lomassa esimerkiksi niin, että työtehtävien välissä sulkee silmät hetkeksi ja vain keskittyy hengitykseen. Tulen näin tehdessäni usein kontaktiin kehotuntemukseni kanssa, ja saan myös yhteyden rauhan ja hiljaisuuden tilaan, koska meditaatio on avannut kosketusta tähän henkiseen laatuun myös minussa. 

Vastustuksen kohtaaminen

Meditaatio on lisännyt kapasiteettiani olla läsnä tässä hetkessä, mutta samalla se on tuonut eteeni myös ne sisäiset voimat ja yllykkeet, jotka vastustavat tahtoani olla tässä. Toisin sanottuna olen meditaation kautta saanut tuntumaa myös minuuteni, egoni tahtoon, joka nimenomaan tahtoo pois siitä, mitä tässä hetkessä ilmenee. Siksi sitä kutsutaan myös valheelliseksi tahdoksi. Valheellinen tahto voi ilmetä muun muassa sisäisenä levottomuuden tunteena tai ajatuksina, jotka mitätöivät harjoituksen merkitystä tai esittelevät syitä tehdä jotakin muuta meditaation sijaan. 

Jotta näiden valheellisen tahdon ilmenemismuotojen kanssa ei ajautuisi neuvottelutilanteisiin ja harjoituksesta luopumiseen silloin, kun harjoitus on käynnissä, on hyvä päättää etukäteen omalle harjoitukselle sellainen kesto, jonka tietää voivansa viedä loppuun joka päivä ja sitoutua toteuttamaan se asia itsensä kanssa sopimansa ajanjakson ajan. Ajanjakso voi olla viikko tai kaksi kerrallaan tai esimerkiksi 40 päivää, joka saa aikaan jo pysyvämpiä vaikutuksia. Kun aloitin kuntopyöräilyn, aloitin kolmesta minuutista päivittäin, koska tiesin, että viisi minuuttia ylittäisi jossain kohtaa viitseliäisyyskynnykseni. Siitä kasvatin harjoitusta muutaman viikon aikana 20 minuuttiin, ja siitä tuli päivä päivältä enemmän rutiini, jota kehoni myös kaipasi. Ei siis kannata ahnehtia liikaa kerralla vaan valita asia, jonka voi toteuttaa ja sitten toteuttaa se. Tämä auttaa kasvattamaan tahdonvoimaa pysyä valitussa suunnassa.  

Vastustavilla voimilla on juuret niissä varhaisissa tilanteissa, joita lapsi ei osaa käsitellä muuten kuin torjumalla tunteensa. Suojautuminen esimerkiksi ylivoimaiselta häpeältä tai pelolta eri mekanismein kuten tunteet turruttaen tai kokemuksesta irtaantumalla on lapsuudessa tarpeen ja suojaa lapsen eheyttä. Nämä torjuntamekanismit estävät kuitenkin aidomman minuuden ilmenemistä, ja aikuisuudessa voimme näitä mekanismeja alkaa tietoisesti purkaa.  Sitoutuminen ja sopivan mittainen harjoitus, jonka aikana ilmenevän epämukavuuden vielä kestää, auttavat pitämään valitun suunnan myös vastustavien voimien ilmaantuessa. Silloin on mahdollista tarjota niille läsnäolonsa. Olla läsnä vaikkapa sisäiselle levottomuudelle, ja sen kautta pikku hiljaa jotakin siinä levottomuudessa avautuu ja raukeaa, ja esiin tulee vaikkapa tietynlainen ahdistus, epävarmuus tai tyhjyys tai jokin muu kerros, jonka kokemista on yrittänyt väistää. 

Näiden epämukavuuksien kohtaaminen on usein asia, joka vie harjoitusta syvemmälle, koska työstämme minuutemme rakenteen kerroksia, hermostomme jännitteitä, puramme esteitä läsnäolon ja syvemmän todellisuutemme suoran kokemisen tieltä. Jossain vaiheessa hermostomme harjaantuu yhä enemmän epämukavuuden kohtaamiseen, ja kokemukseen tulee levollisuutta ja sisäistä tukea. Voi syntyä jopa uteliaisuutta siitä, mikä jännite tai epämukavuus tässä on kyseessä ja mitä tässä tapahtuu, kun olen jännitteelle ja epämukavuudelle läsnä. 

Läsnäolo arjen hetkissä

Meditaation ohella toinen päivittäisen harjoitukseni kulmakivi on ollut läsnäolon tuominen päivän eri hetkiin. Jonkin aikaa tein sen eteen myös harjoituksia, joissa laskin tietoisesti 500 tai 1000 peräkkäistä hengitystä niin, että huomion herpaantuessa palasin laskussa aina viimeisimpään kohtaan, jossa muistan olleeni vielä laskemisesta tietoinen. Tämä on kuitenkin vain tekniikka, jolla harjoittamista voi nopeuttaa ja syventää, ei päämäärä sinänsä. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen arjen hetkissä tarkoittaa sitä, että osa huomiostani on yhä useammin sisäisessä kokemuksessani. Huomioin kehotuntemuksiani, liikkeitäni, hengitystäni, tunteitani, ajatuksiani ja reaktioitani sekä kehoni eri keskuksia kuten pään, sydämen ja vatsan aluetta. Joku on todennut, että kun huomiosta 70 % pitää sisäisessä kokemuksessa ja 30 % ulkoisissa tapahtumissa, se on hyvä jako. Tämä vastaa myös omaa kokemustani. Näin voin tulla suorempaan kontaktiin henkisten laatujen kanssa, sillä esimerkiksi rauha ja hiljaisuus avautuvat laatuina usein jo pienen sisäisen tarkastelun kautta, kun kohdistan huomioni hetkeksi sisäänpäin. 

Tulen myös arjen hetkissä yhä nopeammin tietoiseksi siitä, mitä minussa tapahtuu. Toimin aiempaa vähemmän totunnaisten reaktioideni ohjaamana, ja voin alkaa valita niiden tilalle toisenlaisia, hyödyllisempiä toimintatapoja. Kun minun nyt tekee mieli ottaa puhelin käteeni sen sijaan että kirjoittaisin tätä puheenvuoroa, pystyn puhelimeen tarttumisen sijaan havainnoimaan hetken sisäistä tilaani ja hyödyntämään mahdollisuuden sen epämukavuuden kanssa olemiseen, jota yritän puhelimen selaamisella väistää. Se taas avaa tilaa jollekin olennaiselle, jota kirjoitukseni työstäminen on tuonut esiin. Tulen tietoiseksi ajatuksista, jotka mitätöivät aikaansaannokseni arvoa. Tunnistan sisäisen kriitikkoni tutun, moittivan äänen: ”Ei tämä ole mielenkiintoista”. Sen sijaan että otan puhelimen käteeni, olen läsnä esiin nousevalle häpeälle, arvottomuuden kokemukselle ja pettymykselle siitä, ettei tämäkään ponnisteluni tuo sitä, mitä sisimmässäni kaipaan, myönteistä huomiota ja arvonantoa. Edelleen kun avaudun tälle kokemukselle, tulee esiin surua ja sitten kiukkua. Ja niin edelleen. 

Näin edeten arjen tilanteet voivat kauniisti avautua, ja jossain kohtaa saan kontaktin peruskaipuuseeni, siihen, joka ei voi tyydyttyä yhdestäkään huomiosta tai ihmissuhteesta. Kun olen sille läsnä, tulee esiin pettymystä, ja sitten jokin hellittää. Tuntuu neutraalimpaa maaperää, heltiämistä, irtoamista, erillisyyttä. Siinä tuntuu itsenäisyyttä ja jotakin, joka kantaa. Tuntuu, etten yhtäkkiä tarvitsekaan tähän ketään, vaan tämä, mitä tunnen, täyttää minut sisältäpäin. Se tuntuu arvokkaalta, ja tunnistan arvon kokemuksen myös itsessäni. Ei niin, että minä olisin jotakin arvokasta vaan pikemminkin niin, että tämä mitä tunnistan tässä kokemuksessa ja joka on itseäni laajempi, mutta jota tunnen itsekin olevani, on jotakin hyvin arvokasta. Tällä tavoin tavanomaistenkin arjen haasteiden kohtaamisesta voi avautua kosketus sisäisiin resursseihin, henkisiin laatuihin, joihin yhteytemme on kehityshistoriamme aikana katkennut tai ohentunut.  

Itsereflektio kasvattaa havainnointikykyä

Meditaation ohella itsereflektioharjoitukset ovat työskentelymme perusharjoituksia, ja niissä asetumme pareittain tunnustelemaan ja sanoittamaan omaa kokemustamme annetusta aiheesta 10–15 minuutin ajan työparin kuunnellessa keskeytyksettä, jonka jälkeen vastavuoroisesti vaihdamme vuoroa, ja asetumme kuuntelemaan toisen kokemusta. Harjoitukset ovat tuoneet näkyväksi psykologisia suojamekanismeja ja kehollisia jännitteitä, jotka estävät henkisten voimavarojen ilmenemistä minussa. Usein jo näiden esteiden havaitseminen ja nimeäminen aikaansaavat niiden hellittämistä ja syvemmän resurssin avautumista. Sitä voi kokeilla esimerkiksi sulkemalla silmänsä hetkeksi ja havainnoimalla kehotuntemuksia. Juuri nyt näin toimiessani tulen tietoiseksi jännityksestä hartioissani. Kun teen tämän havainnon, huomaan hengittäväni ja huokaavani syvään. Samalla jotakin rentoutuu ja vapautuu. 

Itsereflektio kasvattaa myös erottelukykyä ja kontaktia omaan kokemukseen. On kuin sanoilla lohkoisi ja hahmottaisi kokemuksia, opettelisi havaitsemaan ja nimeämään niitä tarkemmin. Sanoittamisen myötä olen harjaantunut havainnoimaan ja erottamaan näitä kokemuksia myös arjen tilanteissa. Mitä koen kehollisesti? Mikä tunne tämä on? Mitä reaktioita minussa herää? Erottamalla tunteeni ja tarpeeni pystyn konkreettisemmin ottamaan sisäisen olotilani huomioon ja tuomaan sille myötätuntoisen huomioni, jonka avulla sisäiset jännitteet alkavat hellittää. Havainnointikyvyn kehittyminen on auttanut minua ottamaan vastuuta omien tarpeideni tunnistamisessa ja niistä huolehtimisessa ja vapauttanut joistakin tiedostamattomista odotuksista muita ihmisiä kohtaan. 

Opettajan merkitys

Aloitin ensimmäisen retriittin jälkeen myös säännölliset henkilökohtaiset ohjaustapaamiset opettajan kanssa. On arvokasta saada ohjausta ihmiseltä, joka on kulkenut polkua pidemmälle ja voi näin ollen valaista omaakin tietäni. Opettajan esittämät kysymykset ovat ohjanneet työskentelyäni hyödylliseen suuntaan, ja opettaja on myös oman olemuksensa ja esimerkkinsä kautta välittänyt minulle kontaktia henkisiin laatuihin, sillä hänessä ne ovat pidemmälle integroituneet kuin itsessäni. 

Opettaja-oppilassuhteessa olen saanut myös kokea opettajaan kohdistamiani tunteita ja odotuksia, ja niitä tutkiessani olen huomannut, että niissä toistuvat varhaisessa kehityksessäni tavallaan kesken jääneet ydinteemat, joita olen ihmissuhteissani yrittänyt ratkaista ja edelleen yritän ratkaista tämänkin ihmissuhteen kautta. Olen saanut niiden teemojen suhteen korjaavia kokemuksia, eli olen kokenut opettajan näkevän ja ymmärtävän minua tavalla, jolla olen kaivannut tulevani nähdyksi ja ymmärretyksi. Hän on myös auttanut minua tulemaan tietoiseksi sisäisestä kaipauksestani ja ohjannut pysähtymään sen äärelle. Olen toisaalta kokenut myös pettymyksiä suhteessa opettajaan, ja sekin on tuntunut tarkoituksenmukaiselta, sillä hänen tehtävänsä ei ole korvata puutteita ja paikata pettymyksiä kehityshistoriassamme vaan pikemminkin heijastaa näitä keskeneräisiä teemoja, tunteita ja tarpeita meille takaisin, jotta tulisimme niistä tietoisiksi. 

Myös vastuutehtävien ottaminen Kasvualustan työskentelyssä – kuten vaikkapa tämän kirjoituksen kirjoittaminen – ovat tarjonneet minulle tilaisuuksia tulla kosketuksiin itselleni keskeisten teemojen kanssa. Puheenvuorojen kirjoittaminen ja pitäminen ovat asettaneet minut muun muassa alttiiksi arvioinnille ja tuoneet minut tietoisemmaksi kaipuustani saada hyväksyntää ja arvostusta. Se ei ole aina johtanut toivomaani lopputulokseen, mistä on seurannut pettymyksiä, mutta samalla prosessi on ollut antoisa. Kaipuu on saanut tulla kohdatuksi ja sulatelluksi pala palalta ja alkanut pikkuhiljaa hellittää otettaan. Tilalle on tullut vapauden, valoisuuden ja keveyden kokemusta, joka ei ole muiden arvioinnista riippuvainen.  

Säännöllisen harjoituksen seurauksena minusta tuntuu, että elän suoremmin itseni ytimestä käsin. Tunne elämisestä itseni ja elämäni reunalla, jatkuvassa kaipauksen tilassa johonkin syvempään, on vähentynyt. Elämä tuntuu rikkaammalta ja usein myös syvän miellyttävältä, joskin sen hintana on ollut sitkeästi kohdata yhä uudelleen myös harjoittamiseen ja tahdon käyttämiseen liittyvä epämiellyttävyys. Sohvalle jääminen meditaation valitsemisen sijaan tai rehellisyyden väistäminen vuorovaikutuksessa olisi monesti mukavampaa.  Epämukavuutta tuskin voi väistää, jos tälle tielle astuu, mutta kokemukseni mukaan vastusten paino kevenee askel askeleelta, ja avautuvien resurssien syvyys ja kauneus korvaavat moninkertaisesti vaivannäön.  

Anu 

Kasvualustan oppilas vuodesta 2021 

***

Hei, olen Anu, 44 vuotta. Tulin mukaan Kasvualustan toimintaan kolmisen vuotta sitten, kun hain välineitä syvempään kohtaamiseen ja työskentelyyn asiakkaiden kanssa työssäni terveydenhuoltoalalla. Tällä matkalla olen kuitenkin saanut huomata, että kaikki alkaa itsetuntemuksesta. Terapeuttisia elementtejä sisältävän ja henkistä avautumista tukevan työskentelyn myötä olen saanut kohdata omia täyttymättömiä tarpeitani ja kipupisteitäni tavalla, joka on lisännyt oleellisesti ymmärrystäni itsestäni, elämästä ja myös ihmisten kanssa työskentelystä. Tunne-elämäni ja jossakin pohjalla jäytävä, jatkuva tyytymättömyys elämää kohtaan ovat rauhoittuneet, ja tilalle on tullut tyyneyttä, iloa, vakautta ja rohkeutta. Tästä voin sitten jotakin välittää jo muillekin.