Tervehdys lukija.

Kerron sinulle ensimmäiseksi tästä tekstistä. Se on pituudeltaan noin 23-sivuinen, eli vastaa minikirjasta. Sen voi lukea kerralla jos on hieman aikaa, mutta jakaa myös useampaan lukukertaan, jota helpottamaan jaoin sen neljään eri osioon. Kirjoituksesta saatu palaute kertoi, että lukemista ei malttanut lopettaa kesken, joten sen perusteella se menee nätisti yhdeltä istumaltakin. Ehkä haluat kuitenkin keittää kupin kuumaa, tai parantaa istuma-asentoa nyt kun olet sen kuullut. Niin minäkin teen, kun jatkan eteenpäin kirjoittamista.

Kirjoituksella on monia tarkoituksia ja siinä on monia isoja aiheita, jotka ansaitsevat tulla avatuksi laajemmin toisaalla. Halusin kuitenkin kirjoittaa auki kolmen taakse jääneen vuoden tapahtumia ja niiden synnyttämää ymmärrystä. Se on siis eräänlainen tiivis matkakertomus.

Kaikki alkaa niistä hetkistä vuonna 2021, jotka lopulta johtivat mestarin vihkimykseen sekä suufi-perinteeltä saatuun sheikin (opettaja/mestari) nimitykseen. Teksti kuvaa askelten ottamiseen tarvittua rohkeutta, sekä haasteita matkalla. Vihkimyksen ja nimityksen jälkeen seurasi haastava jakso, joka havainnollistaa lukijalle sitä, millaisia haasteita henkisellä matkalla on. Tässä tapauksessa myös sitä, että osa haasteista painaa kanveesiin saakka, eikä sieltä välttämättä nousta hetkessä ylös.

Vaikka moni asia käydään läpi vain pintapuolisesti, tunnusteleva lukija voi löytää paljon samaistuttavaa ja pieniä vihjeitä sekä avaimista, haasteista, ratkaisuista että palkkioista matkalla. Kirjoituksen tarkoitus ei ole tarjota seikkaperäistä karttaa ja ohjausta matkan tekoon. Sille on paikkansa toisaalla.

Kirjoitus pitää sisällään monenlaisia teemoja. Sen kantava tekijä on kuitenkin otsikkoonkin laitettu mestaruus. Mestaruus on jotain todellista, mutta siitä voi tulla myös sen toteutumisen este, kun haluamme tulla mestariksi. Se kuulostaa hienolta, mutta lopulta sen konkreettisuus kaikissa muodoissaan voi yllättää.  On vain yksi mestaruus ja mikäli haluamme antaa tälle mestaruudelle tilaa avautua meissä, meidän täytyy lopulta antautua olemaan olematta mitään erityistä.

Saamani palaute esitti minulle kysymyksen, jota pidän tärkeänä tarkastella aina vain uudelleen. Miksi kertoa näistä henkisistä ja väliin psykologisistakin kokemuksista? Haluanko sillä korostaa omaa oivallustani tai etsiä ymmärrystä haasteilleni?

Minulla on kirjoittamiselle monta intentiota. Yksi niistä on asian sanottaminen ja syvenevä selkeyttäminen itselleni. Toinen on matkani vaiheista kertominen niille, jotka kokevat olennaisena tietää. Kolmas on matkan luonteesta kertominen, jotta muiden samalla matkalla olevien olisi helpompi luottaa sen tapahtumien luonteeseen. Neljäs on joistain olennaisista karikoista kertominen. Ja viides, kenties se tärkein, on kokemusten konkreettinen avaaminen, jotta lukijalla on jälleen hieman tarkempi kartta oman matkansa tekemiseen. Niin kauniit kuin rumat kohdat kertomuksessani ovat omakohtaisesti kokemiani, ja silti ne ovat ytimeltään yhteisiä matkaa tekeville.

Kuten sanoin, kirjoitus koskettelee sen teemoja lopulta aika pintapuolisesti. Mutta siitä on hyvä lähteä liikkeelle, jotta voimme jatkaa asioiden avaamista toisaalla myöhemmin. Tervetuloa siis lukemaan. Ja niin, jos et vielä ottanut kupillista lämmintä mukaasi, nyt on hyvä hetki sille.

Mestarin kosketus

Vuoden 2021 lopulla koin kokemuksia ja jakson, jonka olen nimennyt mestarin vihkimykseksi.

Lyhykäisyydessään ja selkeyttääkseni sinulle heti mistä kirjoitan; mestaruus on tila, johon jokainen ihminen voi saapua. Suufien koulussa sanotaan, että jokainen meistä voi tulla rakkauden mestariksi. Se ei siis ole harvojen ja valittujen oikeus, mutta ei toisaalta jotain, jota me jokainen olisimme, vaikka meissä potentiaali sille onkin.

On olemassa vain yksi mestari. Tämä mestari on elämä itse. Tarkemmin sanottuna tämä mestari on kaiken lähteestä kumpuava valo ja älykkyys. Tätä valoa ja älykkyyttä on kutsuttu eri viisausperinteissä mm. nimillä kristus, krishna, korkein ja muhammedin valo.

Ihminen, joka koskettaa tätä valoa, koskettaa ainoaa mestaria. Ihminen, jossa tämä älykkyys tulee täysin tai ainakin jo lähes täysin lihaksi, on mestari. Ihminen, jossa tämä tietoisuus tulee täysin tietoiseksi itsestään ja on vapautunut erillisen minän harhasta, on mestari. Ihminen, joka tapaa fyysisessä maailmassa tai henkisessä todellisuudessa mestarin, tapaa ykseyteen, eli henkiseen todellisuuteen ja siten pyhään henkeen sulautuneen, itsestään täysin tietoiseksi tulleen ja tuon itsen uniikiksi henkilöitymäksi tulleen sielun. Tätä siis on mestaruus ja tätä ovat mestarit, jotka ovat yhden mestaruuden ilmentymiä.

Vuoden 2021 alussa aloin saada uudenlaisen yhteyden älykkyyteen, joka ei tuntunut varsinaisesti omalta intuitioltani tai henkisen opettajani läsnäololta minussa. Sen seuraaminen tuntui tärkeältä askeleelta matkallani. Loppuvuonna 2021 tulin sisäisesti tilanteeseen, jossa minun ja sen aikaisen ensisijaisen henkisen opettajani tiet alkoivat erkaantua. Sanottuani kiitokseni ja hyvästini opettajalle, yhteyteni tuohon älykkyyteen avautui uudella syvyydellä ja sanat, jotka sydämeni tälle antoi, olivat, että tulin kosketuksiin mestarini kanssa.

Tämä uusi yhteys jatkoi avautumistaan ja alkoi vaikuttaa minussa ja elämässäni erinäisin tavoin. Lopulta sisässäni nousi kysymys siitä, kuka tämä mestari on. Vastaus oli monella tapaa järkyttävä; se on itseni. Se ei kuitenkaan ollut tutumpi kaiken perusta, syvä hiljaisuus ja olemassaolemattomuus, jota olen tottunut kutsumaan luonnolliseksi tilaksi, lähteeksi tai absoluutiksi. Vaan se oli kirkas valo ja älykkyys, josta säihkyi myös kaikki mahdolliset värit, kuin sateenkaaresta. Syventyessäni tuohon valoon ja älykkyyteen, tietoisuudellani oli pääsy kaikkeen, mikä on. Kaiken, kaikkien ja kaikenlaisten ilmiöiden luonne avautui tämän älykkyyden kanssa kosketuksissa ollessa täysin reaaliajassa. Eikä se, joka tutki, se joka tiesi, se joka vaikutti, loi ja toimi, ollut mikään muu kuin itseni, tuo mestaruus.

Välillä tämä tila oli aktiivisempi, välillä vähemmän aktiivinen. Tiesin kuitenkin olevani tekemisissä sen saman älyn kanssa, joka on toiminut kaikkien henkisten perinteiden käynnistäjänä ja lähteenä.

Näyt

Yksi osa tuota elämänjaksoa, joka kesti joitain kuukausia alettuaan, olivat erilaiset näyt ja moninaisen tiedon vastaanottaminen. Sain kokea sen universumien kirjon itsessäni, jota olemassaolevat todellisuudet ovat. Ylösnousemusmatkan, jota profeetat, mestarit ja pyhimykset ovat kuvanneet omissa kokemuksissaan. Sain kokea elämän merkityksen sen avartuvana itsensä kokemisen prosessina, sekä myös hetken, jossa olemassaolevat maailmat tulivat aikansa päätökseen, kaikkien maailmojen loppuun, kun kaiken takana ja lähteenä toimiva absoluutti hengitti sisään, hengittääkseen jälleen myöhemmin ulos uuden luomuksen luomiseksi. Koin myös erinäisiä kamppailuja itsessäni ja todellisuudessa olevien varjo-aspektien kanssa.

Jossain kohtaa aloin kantaa sydämessäni kysymystä siitä, mitä kaikella tällä tiedolla tulisi tehdä. Ajatukseni johtivat siihen, että haluan jakaa tämän kaiken eteenpäin, kuten olen pyrkinyt työkseni tekemään siihenkin saakka. Minua kuitenkin painoi ajatus siitä, että tuntuisi raskaalta keksiä pyörä uusiksi ja lähteä puhumaan asiasta ihan vain omillani. Niinpä esitin elämälle rukouksen siitä, että jos on olemassa jokin jo olemassaoleva henkinen perinne, joka on valmis syleilemään tämän kokemani mestaruuden alleen, tarttuisin mielelläni tähän yhteistyöhön.

Sheikkiys

Rukoukseeni vastattiin lopputalvesta 2022, kun 7 vuotta minua tukeneen Haqqani-suufiperinteen edesmennyt päämies nimitti minut sisäisessä maailmassa sheikiksi, eli suufiopettajaksi/mestariksi Haqqani-perinteeseen. Kertoessani tästä tuota perinnettä minulle edustaneelle henkiselle opettajalle, eli sheikille, en saanut vastausta. Tämä oli viimeistely fyysiselläkin tasolla eri suuntiin menemisellemme.

Olin hämmentynyt siitä, että minut oli juuri nimitetty perinteen sheikiksi, mutta samalla minulle käännettiin selkä perinnettä edustavan opettajan taholta. Kuten näkyjeni ja kokemusteni suhteen muutenkin, päätin olla avoin ja seurata mitä tapahtuu. Unet olivat tärkeä oppaani noina aikoina ja niissä säännöllisesti vieraileva Haqqani -perinteen edesmennyt päämies opasti minua tapahtumissa eteenpäin. Hän myös etukäteen kertoi minulle, että suufiyhteisö, jonka osana olin ollut tuohon saakka, tulisi kääntymään minua vastaan ja hyökkäämään julkisesti minua kohti.

Ajattelin, että ehkä kaikki kokemani lopulta osottautuisikin oman mielikuvituksen tuotteeksi. Siihen uskominen oli vaikeaa, koska ulkoisen elämäni tapahtumat seurasivat sisäisen elämäni muutoksia reaaliajassa. Pian sainkin toiselta Haqqani-perinteen edustajalta kehoituksen mennä tapaamaan nykyistä perinteen päämiestä Turkkiin. Hän on edellisen päämiehen ja nimitykseni antaneen sheikin poika. Päätin seurata kutsua ja ajattelin, että se varmasti toisi selkeyttä asioihin.

Niinpä kuukausi myöhemmin löysin itseni Turkista tapaamasta päämiestä, joka vahvisti kaiken kokemani, sheikkiyttä ja hänen isänsä ohjausta myöten. Kaksi keskusteluamme ja rituaali, joka tapahtumien vahvistamiseen liittyi, olivat hyvin tavallisia tapahtumia. Sain sen, mitä olin rukoillut kun minut syleiltiin osaksi tätä jatkumoa.

Yhteenveto

Tärkeimpänä pointtina tuon ensimmäisen puolentoista vuoden osuudesta haluan mainita sen, että sen ytimenä toimi uudenlaiden sisäisen ohjauksen seuraaminen. Kyse ei ollut vain intuitiosta, vaan näkymättömän maailman avautumisesta niin sisäisille kuin ulkoisille silmille.

Merkittävimpänä askeleena tuon ohjauksen seuraamiseen toimi vuoden 2021 alku, jolloin huomasin sydämessäni ensimmäistä kertaa kysymyksen siitä, ovatko initiaatiot, eli erinäiset vihkimykset, osa jakamaani tietä. Kysymykseen vastattiin kun ensimmäinen initiaatio lopulta tapahtui opettamallani retriitillä ja sen toteutukseen osallistui näkymättömästä käsin myös Haqqani-perinteen jo edesmennyt päämies. Initiaation sisäisen osuuden tapahduttua sain sen vastaanottaneelta retriitin osallistujalta vahvistuksen siihen, mitä hänelle oli tapahtunut, ennen kuin itse otin asiaa puheeksi hänen kanssaan.

Initiaatio voi tarkoittaa monia asioita. Tässä tapauksessa se kuitenkin tarkoittaa yksinkertaistettuna yhteyden muodostumista henkilön ja perinteen sekä sitä edustavan tahon välillä. Initiaatiossa on usein sekä sisäinen että ulkoinen osuus. Sitä voi verrata avioliittoon. Ensin syntyy yhteys ja rakkaus sydänten välille, sitten sitä jalostetaan ja lopulta liitto vahvistetaan ulkoisella rituaalilla.

Lähetin tapahtumista whatsapp-viestin silloiselle opettajalleni, mutta en saanut vastausta tai opastusta, vaikka näin hänen lukeneen viestin. Jouduin tuolla hetkellä tekemään päätöksen siitä, että joko luotan kokemaani, tai sitten minun on sivuutettava se. Tein silloin päätöksen seurata, silläkin uhalla, että kyse olisi lopulta vain omasta mielikuvituksestani. Oppisin ainakin erottelukykyä, vaikka osottautuisi, että koetun seuraaminen olisi virhe. Niinpä päätimme sisäisen initiaatio-tapahtuman lisäksi vahvistaa sen myös ulkoisesti.

Erottelukyky on merkittävä asia kaikessa tässä. Kysymys siitä, miten voi tietää mikä on mielikuvitusta ja mikä on totta, on tärkeä silloin kun on tekemisissä ulkoisesti näkymättömän ja sisäisen maailman kanssa. Omat toiveet, psykologia ja mielikuvitus toden totta voi ohjata vahvastikin väärään suuntaan.

Kaikki sisäisesti kokemani kuitenkin konkretisoitui ulkoisesti, joka on aina se olennaisin vahvistus sisäiselle kokemukselle. Kulminaatio -pisteenä voi pitää sitä hetkeä, jolloin istuin Turkissa ja päätin avoimesti kertoa perinteen päämiehelle tapahtumista ja siitä, että hänen isänsä oli ollut merkittävä hahmo tarinan avautumisessa.

Siirryn seuraavaksi kirjoituksen toiseen osaa, joka käsittelee pääasiassa esiin nousseita haasteita.

Siunaukset ovat valo, joka valaisee myös piilossa olleet kohdat itsessä

Vaikka matkalle mahtui nimityksen vahvistusta ennenkin haastavia hetkiä, kuten kenen tahansa elämään, vasta tuo huipentuma oli se hetki, jossa työni haasteiden parissa alkoi.

Jotta ymmärrät esiin nousseita haasteita paremmin ja kenties saat tästä myös jotain, jota reflektoida, kerron sinulle, että pienestä pitäen minussa on elänyt haave velhoksi tulemisesta. Velho on toki vain yksi sana, jolla kuvata sitä, että olen aina kaivannut olla suorassa kosketuksessa elämän älykkyyden, henkisen todellisuuden ja jumalan (jolle voi antaa monia muitakin nimiä) kanssa. Olen toivonut löytäväni jostain ne työkalut ja sen ohjauksen, joka voisi tuoda minut siihen tilaan, jossa todella ymmärrän ja olen yhteydessä perimmäiseen älykkyyteen.

Tämä kuva sisälläni on perustunut siihen, että lapsena ennen erillisen minäni aktivoitumista ja hallintaan astumista, minä olin tuo älykkyys ja siten kosketuksissa sen kanssa. Se mitä olen siis pohjimmiltani kaivannut, oli itseni. Tiedän viisausperinteiden tiedon ja oman kokemukseni myötä sen, että vaikka jokaisen sielun perimmäinen luonto on sama, me olemme silti myös tuon olemuksen erilaisista ominaisuuksista tehtyjä uniikkeja olentoja henkisellä tasolla. Merta, mutta myös pisara meressä. Siinä missä jollekin toiselle vaikkapa täydellisyys tai rakkaus voivat olla se minkä he tunnistavat eniten olemuksensa tekstuuriksi, tälle yhdelle juuri älykkyys on erittäin ominainen.

Tuo kuva velhosta on siis ollut yritys tulla siksi, mihin menetin kehitykseni myötä kontaktin. Yhtälailla se on kuitenkin ollut myös yritykseni ratkaista kasvuympäristöni ongelmat. Jotta voisin ratkaista ne ja saada kokea myös tarvitsemaani rakkautta ja turvaa, näkeminen, tietäminen ja sillä toisten auttaminen muotoutuivat merkittäväksi osaksi psykologiaani. Yhtälailla monet haavani ja tarpeeni kietoutuivat tuohon samaan kokonaisuuteen. Mestariksi tuleminen oli myös tie sen merkityksellisyyden ja rakkauden saamiseen, jota kaipasin. Se oli ulkoinen muoto myös sille, että kaipasin tulla nähdyksi todellisena, joskin monin osin menetettynä itsenäni.

Ennen kuin jatkan eteenpäin, sanon myös jotain kenties sinullekin hyödyllistä siitä, mikä on ollut yksi suurimmista häpeän ja syyllisyyden siemenistä psykologiassani. Se, että kaikki oli hyvin, mutta menetin sen. Menetin sen jumalallisen todellisuuden, jossa asuin, jonka osa olin ja jota olin. On ollut vaikeaa löytää ymmärrystä sisälläni asuvaan vihaan, syyllisyyden ja pahuuden tunteeseen pelkän terapeuttisen työskentelyn kautta, koska se ei ole koskaan yltänyt siihen saakka, että olen vihannut jumalaa, elämää, vanhempiani ja ennen kaikkea itseäni siitä, että jouduin erilleen tuosta kauneudesta. Tulkintani siitä, että sen on täytynyt johtua minusta on siis synnyttänyt perinpohjaisen häpeän, syyllisyyden ja vihan, jonka lähdettä on ollut vaikea löytää.

Nimityksen vahvistus oli merkittävä kokemus. Se oli merkittävää ennen kaikkea sen vuoksi, että se oli kuin ei mitään. Sen tapahduttua elämä jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Katsoin kelloa, jotta näkisin joko olisi lounaan aika. Jos tunnet sanan antikliimaksi, tässä oli kyse siitä.

Palattuani Turkista kotiin, tapahtuman merkitys alkoi avautua. Olin saavuttanut sen, mitä olen eniten elämässäni halunnut. Löysin kosketuksiin todellisuuden kanssa. Löysin oppaan, joka syleili minua ja antoi minulle ”velhon” nimityksen. Ja kuitenkaan mikään ei ollut kovin toisin.

Elämäni tärkein päämäärä toteutui ja siitä alkoi avautua pudotus, jonka syvyyttä en ensin tajunnutkaan. Elämältäni alkoi kadota merkitys. Ja samaan aikaan se ulkoinen osa minua, joka oli viimein saavuttanut haluamansa, alkoi tarrata uudella väkevyydellä kiinni.

Menemättä yksityiskohtiin, se mitä sain alkaa itsessäni todistaa ei ollut kaunista. Egoni alkoi entuudestaan tutun pikkumaisuuden tai itseään joskus agressiivisestikin puolustamisen sijaan muistuttaa pääpahista. Sisälläni asuva haavaisuus avautui uudella tapaa näkyviin. Koska sopivasti alettiin tulla kohti kesäistä mätäkuukautta kohti, on sopivaa sanoa, että haavani alkoivat märkimään. Oli kuin kaikkien elämäni hankalien tilanteiden juuri olisi viimein paljastunut.

Pienin askelin kaikki minua lähivuosina auttaneet menetykset alkoivat kolkutella tietoisuudessa kun siltä kaikelta suojannut kuori ja päämäärä teki hidasta raukeamistaan. Häiden peruuntuminen, keskenmeno, menneet ja tuoreet riidat, huonot tuulet työrintamalla, vuosien varrella tapahtunut ystävien etääntyminen, taloudelliset tappiot ja lopulta asuinyhteisömme raukeaminen sekä parisuhteen päättyminen kaatuivat päälle ja lopulta myös kaatoivat mukanaan.

Aika kesästä talveen vuonna 2022 oli varsin kurjaa aikaa. En kuitenkaan aivan täysin osannut tuntea tuota kurjuutta, vaikka istuin paikallani tunnustellen ja hengitellen enemmän kuin koskaan. Syyllisyys, häpeä ja toivottomuus elivät minussa, mutta pääsivät ulos vain vähän ja usein vain silloin kun joku sai niin ahdinkoon, että venttiili alkoi vuotaa. Ne pari kohtaa, jossa se oli ystävieni rakkaus, joka sai sydämen avautumaan, olivat äärimmäisen tärkeitä hetkiä, joissa sain hetken happea, ennen kuin pää painui jälleen pinnan alle.

2022 vuoden lopulla muutin astumaan Helsingin Pikku-Huopalahteen. Makasin kutakuinkin kaksi kuukautta pääosan vapaa-ajastani sängyssä tai sohvalla. Olin masentunut. Joka aamu, kun heräsin, ensimmäiset ajatukseni olivat negatiivisia. Niin minua, elämää kuin toisiakin koskien. Tyypillisin ajatus oli se, että ei millään ole mitään väliä. Oli aivan sama nukuinko vai olinko hereillä, millään ei ollut erityisesti merkitystä.

Kaunista ja tärkeä apu tuonakin aikana oli se, että tajusin sängyssä maatessanikin, että vaikka mieleni, tunteeni ja kehoni olivat merkityksettömyyden, negatiivisuuden ja kuoleman äärellä, kaikessa oli kokoajan läsnä syvä rauha, armo ja intiimiys todellisuuden kanssa. Vaikka se ei jaksanut erityisemmin kiinnostaa ison osan aikaa, tunsin, että olin saapunut pysyvästi siihen intiimiin tilaan, jota lähdin vuonna 2008 jahtaamaan, kun nykyisen elämäni suunnan avannut romahdus ja henkinen avautuminen tapahtuivat.

Talvipäivän seisauksena vuonna 2022 istuin yksin oululaisessa asunnossa. Voimaantuneena perheen näkemisestä, valitsin sänkyyn tai sohvalle makaamisen sijaan istua alas ja kääntää katseeni kohti tuota merkityksettömyyttä, toivottomuutta ja negatiivisuutta, joka oli ollut seuranani kokoajan. Siitä huolimatta, että se oli ollut siinä, en ollut kuitenkaan kertaakaan aidosti pysähtynyt katsomaan sitä. Kohdannut sitä tietoisesti.

Niinpä keitin itselleni teetä ja päätin katsoa tämän kortin. Kohdata nuo ajatukset siitä huolimatta, että minun piti ottaa ne todesta. Otin vastaan sen, että jos kohdattuani ne huomaankin todeksi, että elämäni todella on päättynyt, ottaisin sen vastaan. Vaikka se tarkottaisi poistumista oma käden kautta.

Synkkyys syveni ja kohtasin sen, että tottahan se on; elämäni sellaisenaan on päättynyt. Sain sen mitä halusin, mutta tarrautuessani siihen kiinni, menetin senkin, koska yksikään ego ei voi olla mestari. Tämä oli yksi kivuliaimpia asioita jo kesällä ja ennen sitäkin. Tiedostin, että vihkimys jota koin, nimityksineen, oli todellinen asia. Mutta jotta voisin jollain tapaa vielä kokea niiden annin, niistä oli päästettävä irti.

Kuolema oli se, jonka hyväksyin. En voinut tietää mitä se tarkoittaa, mutta se oli hyväksyttävä ensin, ennen kuin se selviäisi. Ja sillä hetkellä jotain helpotti ja raukesi. Pian sen ääneen sanomisen ja toteamisen jälkeen, että elämäni oli menettänyt merkityksen ja loppunut sellaisenaan, syntyi kysymys siitä, että no, mitä sitä sitten tekisi nyt kun millään ei ole merkitystä mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Se oli vapautta.

Ei enää

Ennen kuin jatkan matkaani, kerron myös toisesta osasta tuota samaa iltaa ja keskustelua itseni kanssa. Istuessani raukeamisen jälkeen meditaatiossa, huomasin itsessäni liikkuvan sellaisen venkoilevan ja välttelevän liikkeen. Tunnistin heti sen, että tämä osa minua ei ole halukas kohtaamaan todellisuutta ja tuo todellisuuden välttely, ilmeni se sitten ilmeisenä tai hienovaraisena, ei yksinkertaisesti auta minua enää millään tapaa. Tunnistin sitä katsoessani myös, että tämä energia/osa/elementti minussa on elänyt myös perhe-ympäristössäni ja sukulinjassani. Sille on annettu ymmärrystä ja sitä on katsottu läpi sormien, niin muiden kuin itseni taholta. Ja hetkittäisessä viattomuudessaan se kuitenkin on aiheuttanut ison määrän tuhoa. Siitäkin huolimatta, että se on ollut tarpeen ja toiminut suojana kivulta.

Olen oppinut, että minun on suhtauduttava kaikkiin asioihin itsessäni hyväksyvästi ja rakkaudella. Tätä osaa, joka ilmeni sisäisille silmilleni vauhkoontuneena emakkona, katsoin inholla, koska se oli sairas. Samalla tunsin kuitenkin myötätuntoa sitä kohtaan. Tajusin, että se on rikki. Rikki sellaisella tavalla, että sitä ei voi korjata. Niinpä huomasin sisäisessä maailmassani, että ainoa tapa olla myötätuntoinen tätä osaa kohtaan, on se, että sen ei anna enää luoda tuhoa elämässäni. Se oli lopetettava. Niinpä kyyneleiden kera kiedoin käteni sen ympärille, tuntien rakkauden varmuuden sydämessäni, ja lopetin tämän eläimen.

Kyyneleet olivat sitä, että se tarkoitti jonkin aina minussa olleen loppumista. Joidenkin asioiden loppumista elämässäni. Jonkin perhesuhteisiimme kuuluneen loppumista. Jotain lopullista.

Siitä huolimatta, että olen toisinaan huomannut edelleen kokevani joidenkin tilanteiden tai tunteiden kohtaamisen vaikeaksi, tuo hetki muutti jotain, joka toistaiseksi on ollut pysyvää. Se jokin rikkinäinen, joka on estänyt haavoittuvaisuuteni kokemisen ja avoimuuden joillekin haavoilleni, ei ole samalla tapaa enää ollut läsnä. Vaikka rajojen asettaminen itselleni tai toiselle ei ole uusi asia, tuo hetki konkretisoi minulle sen, että joillekin asioille ja ilmiöille itsessä sekä toisessa rajan on oltava kaikessa rakkaudellisuudessaan totaalinen. Sille ei vain ole tilaa tai paikkaa enää ilmentyä.

Merkityksettömyydessä eläminen

Palattuani kotiin Oulusta, tapahtui yhä joitain edellisen vaiheen viimeistelyjä, mutta niiden asetuttua, putoaminen tuohon merkityksettömyyteen sai jatkua. Olinpa hereillä, nukkumassa tai vasta herännyt, hyvällä mielellä tai huonolla mielellä, aikaisemmin kuvaamani aina läsnäoleva armo ja intiimiys olivat läsnä joka hetki, jälleen hieman syventyneenä Oulussa tapahtuneen kohtaamisen ja raukeamisen myötä.

Sanoin jo vuoden 2022 lopulla ystävilleni, että muuttaessani Pikku-Huopalahteen, alkaisi jakso, jossa opettelisin elämään uudelleen ihan alusta alkaen. Tämä opettelu on yhä käynnissä, mutta käynnistyi 2023 vuoden alussa.

En voi sanoa, etteikö minulla yhä ollut hetkittäin vuonna 2023 hankalia oloja, vaikka yksi kerros minuuttani olikin rauennut. Merkityksettömyys emootiona oli säännöllisesti läsnä aaltoina. Kuten ajatukset siitä. Vallitseva tila oli kuitenkin se, että olin avoimesti tuossa vapaassa tilassa, jonka olennaisia elementtejä olivat merkityksen ja päämäärän puute, sekä tietämättömyydessä. Opettelin tekemään asioita siitä käsin. Ei niinkään emootiosta, jossa millään ei ollut väliä, vaan tietämättömyydestä ja päämäärättömyydestä. Aikataulut toki olivat yhä aikatauluja ja suunnitelmat suunnitelmia, mutta minulla ei ollut varsinaista minuuteni rakentumiseen, ylläpysymiseen ja ehostumiseen, tai jonkin saavuttamiseen liittyvää tunnetta. Toimin vain. Ja aloin pikku hiljaa kysymään uudella tavalla, että mihin tähän elämä ja aikansa nyt kannattaa käyttää.

Merkityksettömyys ja kuoleman kohtaaminen yhdellä tavalla, on merkittävä asia. Se vapauttaa. Kuten sanotaan, totuus tekee vapaaksi. Kun itseään ei tarvi samalla tapaa suojata, on tilaa kysyä mikä oikeastaan on järkevää, mitä haluaa ja mistä missäkin on kysymys. Tämä johti muunmuassa siihen, että sisältäni alkoi kummuta uudenlaista rehellisyyttä sen suhteen, että ei sitä ihan kaikkeen jaksa ryhtyä, eivätkä kaikki asiat minua oikeastaan kiinnosta. Miksi siis ryhtyä sellaiseen? Miksi käyttää aikaa ihmissuhteisiin, jotka eivät jollain tapaa liiku molempiin suuntiin? Miksi tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka eivät selvästi halua tehdä yhteistyötä? Miksi tehdä töitä, jotka eivät resonoi millään tapaa? Miksi opiskella henkisiä asioita, jotka eivät puhuttele minua? Asioita alkoi ensisijaisesti tippua pois.

Oman puutarhan hoito

Yksi merkittävä ja yllättäväkin työkalu elämäni selkeyttämiseksi oli facebook-kavereiden haravoiminen. Huomasin, että olin kerännyt listani täyteen. Pääasiassa täyteen ihmisiä, joita en tunne ja joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä tai yhteyttä. Niinpä aloin kertoa heille kuka olen ja kysyä miksi toinen haluaa, jos haluaa, olla kanssani kaveri. Käytin asiaan aluksi paljon aikaa ja kyselin. Selkeytin tapaani lähestyä asiaa monta kertaa vuoden aikana ja lopulta päädyin siihen, että kohteliaasti vain kerroin poistavani yhteyden, koska meillä ei sellaista ole. Voisimmehan aina luona uuden, jos sille tulisi jokin syy.

Vaikka kyse on vain facebookista ja projekti on edelleen hieman kesken, se on edustanut minulle myös sisäistä siivoamista, koska olen kysynyt itseltäni säännöllisesti senkin avulla, että millaista ympäristöä haluan elämääni rakentaa. Tähän mennessä listani on kaventunut viidestä vajaaseen kahteen tuhanteen nimeen. Yksi merkittävä asia tässä on ollut myös se, että työstäni ja siihen kuuluvasta roolistani kiinnipitävä osa minua on saanut antaa periksi. Siitä käsin katsottuna jokaisesta ihmisestä kannattaisi pitää kiinni, onhan hän mahdollinen asiakas. Mutta ne ihmiset, jotka eivät muutenkaan hakeudu kanssani kontaktiin, todennäköisesti eivät ole hakeutumassa kanssani kontaktiin myöskään työn merkeissä. Miksi siis kerätä ympärilleen jotain, jossa ei ole minkäänlaista sisältöä? Se on kun keräisi kotiinsa kaikenlaista tavaraa, jolla ei kuitenkaan ole paikkaa saati omaa kiinnostusta asua kanssani.

Alkaessani tehdä näitä muutoksia, huomasin kyseenalaistavani monia asioita ja tämän näen kauniisti jatkuvan yhä. Kyseenalaistan elintapani, käytöstapani, työni ja opetukseni. On hienoa katsoa vuosia hyvänä pitämiään harjoituksia ja kuin ensimmäistä kertaa todella katsoa miten ne vaikuttavat ja ovatko ne juuri nyt jotain, joka ylipäätään edesauttavat minua, tai toisia, parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä toki auttaa myös avartunut tietoisuus ja pääsy siihen älykkyyteen, josta kaikki tämä alkoi. Palaan tähän myöhemmin.

Elämäni on puutarha, joka syntyy sisäisestä maailmastani. Se mitä ravitsen siellä, kasvaa ulkopuolellani. Olen kuin puutarhuri oppilas elämäni puutarhan äärellä.

Mestarin nimikkeestä luopuminen

Jotta tiedät mistä puhun, mainitsen, että osana sitä prosessia, jossa pyrin avautumaan niille tapahtumille, joita koin vuoden 2021 lopussa ja 2022 alussa, otin käyttöön paitsi nykyisen kutsumanimeni Harun (Aaro arabian kielellä) sekä facebookissa myös nimikkeen Mestari. Vaikka suhtauduin asiaan jo silloin monella eri tapaa, koin, että nimi auttaisi minua tässä siirtymässä, jonka silloin aloitin. Nimikkeen käyttöönotto taas tuntui välttämättömältä askeleelta, jotta saisin elettyä asian ja myös seisottua sen takana, että kokemani on totta. Mukana oli tietysti muitakin elementtejä, jotka olivat egolähtöisempiä. Halusin, että edes joku kuulisi totuuden asian takana ja näin kävikin. Kiitos niille, jotka kuulivat, ymmärsivät ja jopa osoittivat arvostuksensa asialle.

Pian jo sen jälkeen nimike kuitenkin alkoi ahdistaa. Pääasiassa sen vuoksi, että se alkoi tuntua valheelliselta. Egoni halusi sitä ja sai tuntemaan oksetusta. Monissa kohdin oli valmis poistamaan sen, mutta valitsin yhä pitää sen, koska osa minussa halusi ja toinen osa tiesi, että nyt ei ole aika reagoida, vaan enemmänkin kiehua sen herättämissä moninaisissa tunteissa.

Vuoden 2023 alussa tulin asian kanssa lopulta siihen kohtaan, että olin valmis luopumaan ajatuksista vihkimyksen suhteen. Nimikkeestä ja siitä, että se mitä silloin koin koskaan konkretisoituisi. Vuoden verran olin seurannut egoni halua pitää nimikkeestä ja siihen liittyvistä kuvista kiinni. Ja tuo mekanismi vei minua etäämmälle toisista, eniten siksi, että vaikka kuinka en olisi halunnut, osa minusta halusi ylläpitää sitä. Lopulta se kuitenkin tuli valmiiksi ja ilmoitin jättäväni nimikkeen käytön. Mestari ei ole nimike, jonka kukaan voi itselleen antaa. Toinen voi toiselle, hyvistäkin syistä, esimerkiksi rakkaudesta ja arvostuksesta, antaa tuon nimikkeen toiselle. Ja joidenkin kohdalla se on totta, kuten kirjoituksen alussa kuvasin. Minun kohdallani se ei toteutunut käytännössä, eikä saanut jatkaa avautumistaan noista kokemuksista, kuvasta tai nimikkeestä kiinni pitämällä.

Pidin yhä kutsumanimeni Harun, koska se on palvellut minua sillä tavalla kuin olen halunnut. Kerron kenties joskus toiste lisää henkisten nimien tai uuden nimen ottamisen mahdollisuuksista. Se voi olla voimakas muutoksen työkalu.

Yhteenveto

Kirjoitukseni toinen osa kuvaa sekä haasteita, jotka vihkimykseksi kutsumani sisäinen tapahtuma sekä nimitykseksi kutsumani ulkoinen tapahtuma toivat eteen ja mahdollistivat kohdattavaksi. Toisena asiana ne kuvaavat egoa, sen taipumusta tarrata asioihin ja tuon tarraamisen lakkaamista, jota voi kutsua myös egon (osittaiseksi) kuolemaksi.

Luopuminen tärkeästä ja egolle jopa tärkeimmästä asiasta, oli avaimeni eteenpäin menemiseen. Mitä syvemmin tuo irtipäästö sai tapahtua, sitä syvemmin sain laskeutua siihen uuteen ja vapaampaan tilaan, josta käsin uudenlaisen elämän eläminen alkoi rakentua.

Siirryn seuraavaksi kirjoituksen kolmanteen osaan.

Uuden vahvistuminen

Kolmas osa alkaa matkastani Mekkaan ja Medinaan. Pienenä pohjustuksena sanon, etten ole koskaan ollut sellainen henkinen etsijä, joka on ajatellut, että pyhät paikat, kirjat tai mestaritkaan, olisivat ulkoisina asioina jotain, joka on edellytys omalla matkalla etenemiseen. Niinpä olen suhtautunut ja yhä suhtaudun Mekassa olevaan Kaabaan, jonka ympärillä muslimien vuosittainen pyhiinvaellus Hajj tapahtuu, ensisijaisesti sisäisenä asiana. Kaaba on absoluutti, lähteemme, sydämessämme koettuna. Rakastettumme. Se, joka sisällämme kuuluu vain jumalalle.

Alkaessani puhumaan julkisemmin suufilaisuudesta, olen ollut yllättynyt siitä, että ihmiset ovat alkaneet asettamaan minuun sellaisen oletuksen, että olen jonkin ulkoisen muodon seuraaja ja edustaja, enkä kulje henkeä seuraten tai ilmennä vapaata itseäni. Tämä on ollut yllättävää, sillä jos jokin on ollut minulle aina ominaista, se on ollut yritys seurata totuutta ulkoisten asioiden sijaan. Vaikka aluksi loukkaannuin toisten oletuksesta, tällainen palaute on auttanut selkeyttämään sitä, että vaikka totuus on matkani kohde, harjoittamani perinteen (jonka merkittävänä osana suufilaisuus toimii) rakenteet ovat yhtä tärkeitä ja olen myös oppinut antautumaan rakenteiden hyödylle. Jos vain kuljen elämän aavalla merellä pienellä totuutta seuraavalla paatillani, voin saada hyviä tuloksia. Se, että liitän veneeni osaksi merentuntijoiden kulkuetta, jotka osaavat kertoa miten voimme onnistuneesti luovia kohti päämääräämme, on korvaamaton apu totuuden etsijälle. Tukenani toimiva suufi-laivasto on opettanut minulle paljon. Tiettyjen toimintatapojen ja periaatteiden jalostamisesta itsessä, työkaluna itseni muuttamiselle ja vapauttamiselle.

Sain Haqqani-suufiperinteen toimesta jälleen kutsun matkalle kun minut kutsuttiin Umrah nimiselle vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle Mekkaan ja Medinaan. Olin tuolloin jo siinä kohtaa omaa prosessiani suhteessa Haqqani-perinteeseen ja sheikkiyteen, että lähdin matkaan avoimin mielin ja katsomaan vieläkö ja jos, niin millä tavalla matkani jatkuisi perinteen kanssa. Yksi asia, jonka merkityksen menettäminen ja kuoleman kohtaaminen toivat mukanaan, oli tämä rohkeus kyseenalaistaa ja valmius päästää irti siitä, joka ei aidosti puhuttele sydäntä, vaikka se olisi jotain tähän saakka tärkeänä pitämääni.

Sain matkalleni huonetoveriksi toisen perinteen opettajaksi nimetyn. Matkani oli mielenkiintoinen siksikin, että säännöllisesti löysin itseni tilanteesta, jossa hän kertoi minulle miten asiat ovat. Yksi merkittävistä hetkistä retkellä oli se, kun lopulta pyysin häntä kuuntelemaan ja kerroin, että toivon hänen jatkossa pysähtyvän keskustelumme äärelle, olemaan läsnä ja luomaan kontaktin kanssani. Tämä on kahden ihmisen keskustelu ja toivon, että olemme siinä kuten ihminen toiselle.

Ilmaisin kiinnostukseni hänen kertomiaan asioita kohtaan, kuten myös sen, että kaikki hänen kertomansa asiat, jotka olivat pääasiassa ulkoiseen muotoon ja kirjatietoon liittyviä asioita, eivät merkitse minulle samaa kuin hänelle, vaan ovat pääasiassa symboleita, jotka kertovat minulle jostain sisäisestä. Kuten esimerkiksi se, että Muhammed asuu yhä Medinassa. Monet heistä näyttivät todella uskovan niin, mutta oma kokemukseni oli se, että hänen läsnäolonsa kyllä tuntuu siellä vahvasti, vahvemmin kuin olen minkään yksittäisen pyhiinvaelluskohteen yhteydessä aiemmin kokenut, mutta ei hän siellä ymmärtääkseni fyysisesti majaile kuitenkaan.

Tämä keskustelu kuvaa hyvin matkani antia. Löysin itseni toistuvasti lähes ainoana valkoihoisena miljoonien muslimien keskeltä, kysymässä kysymyksiä ja sen valinnan ääreltä, otanko heidän sanomansa vastaan totena, vai kuuntelenko miten henki itse puhuu minulle ja kommunikoinko siitä myös heille näissä tilanteissa. Jokainen keskustelu vahvisti minua kauniilla tavalla, mutta myös selkeytti entisestään sitä, että me kuljemme hieman erilaisella tiellä. Minun tieni ei ole imitoida asioita, joita kerrotaan välttämättömäksi imitoida. Haluan oppia, mutta ennen kaikkea oppia siitä todellisesta, joka on näiden ulkoisten asioiden taustalla. Enhän ole uskovainen, sen enempää kristitty, muslimi kuin suufi-uskovainenkaan.

Mekka oli minulle merkittävä. Ei vähiten siksi, että sinne suunnatessamme oikeastaan koko matkaseurueemme sairastui ja tuntui siltä, kuin olisi astunut pesukoneeseen. Asia huipentui siihen, että ensimmäisen kerran saavuimme Kaaban näköetäisyydelle ja tervehtiessäni tuota kiveä, se kertoi minulle vahvalla sisäisesti kuullulla äännellä, että viettämällä aikaa sen läheisyydessä, se pesisi minua puhtaaksi, enkä mitään sille voisi. Nyt kun siitä on kohta vuosi aikaa, tiedän sanoa, että se minkä se pesi minusta, ei ole koskaan palannut. Tuntuma siitä hienovaraisesta, jonka siellä koin, on säilynyt minussa pysyvästi. Eikä tuo tuntuma ole Kaaban tuntuma, vaan se on olemukseni tuntuma. Se sama tietoisuus, joka Kaaban luona asuu ja joka pesi olemustani puhtaammaksi. Vietimme siellä muutaman puhdistavan päivän.

Mekka oli merkityksellinen kokemus myös sen vuoksi, etten ole muualla nähnyt valon ja varjon tanssia niin korostuneesti kuin siellä. Samalla kun pyhyys oli hyvin läpitunkevaa, niin olivat myös ihmismielen rumuus ja varjoisan toiminnan irvokkuus. Kuulemani sanat siitä, että Kaaban ympärillä ihminen voi kohdata niin jumalan kuin sen näennäisen vastakohdan, ääripäät kärjistyneinä, konkretisoitui hyvin.

Vahvuus syvenee myös pelkojen kohtaamisella

Suomeen palasin lopulta vierailtuamme pyhillä paikoilla Istanbulissa muutaman päivän ajan, pienemmällä porukalla. Lento kotiin oli merkittävä. Olen aina pelännyt lentämistä. Yrityksistäni huolimatta kehoni on reagoinut koneeseen nousemiseen aina pelolla ja olen kokenut fyysistä kuoleman pelkoa. Sen vuoksi olen sanonutkin, että jos se päivä koittaa, että joskus pystyn rennosti nauttimaan lentämisestä, tiedän, että työni on tehty. En halua tällä sanoa, että työni olisi täysin tehty, mutta paluumatkalla kokemani muutos oli merkki siitä, että jotain peruuttamatonta todella on tapahtunut.

Astuin koneeseen kuten aina ennenkin. Saavuttuani penkkirivilleni, aloin nauramaan, koska olin saanut paikan ainoalta riviltä koneessa, jossa ei ollut ikkunaa. Ikkuna on aina ollut mulle koneessa tärkeä asia, sillä siitä ulos tuijottaminen on mahdollistanut kuvitteellisen hallinnan tunteen ja samalla se on tarjonnut tietoisuudelleni väylän ulos siitä tosiasiasta, että olen lentokoneessa ja ilmassa, keho pelkotilaa kokien. Istuin alas penkille ja otin muistion käteeni. Kirjoitin siihen, että noniin, tämäkin välttely saa nyt loppua ja jos kuolen siihen, että olen lentokoneessa paikalla, olkoon niin. Matkan ajan kirjoitin itselleni ylös kysymyksiä siitä, mihin elämäni on menossa ja mitä sydämeni kertoo. Kirjoitin tuolloin mm. siitä, että haluan löytää rinnalleni ihmisiä tai ihmisen, opettajan, joka on tavoitettavissani ja halukas säännölliseen kanssakäymiseen kanssani. Haqqani -perinteessä minulle ei ollut tarjolla tällaista henkilökohtaista yhteyttä. Tiesin tuolla hetkellä, että matkani perinteen kanssa on tulossa 8 -vuoden jälkeen päätökseen.

Mainittakoon, että esitin lentokoneessa myös hyvin tarkkoja rukouksia läheisteni hyväksi ja tähän päivään mennessä kaikki nuo rukoukseni ovat tulleet toteen. Mekan energia, kuten myös kirkastunut tilani mahdollisti suoremman yhteyden elämään, joka kuulee jokaisen vilpittömän pyynnön. Rukouksesta on tullut sen myötä uudella tapaa osa elämääni ja tämä toisille hyvän pyytäminen onkin osa sitä aitoa mestaruutta, johon palaan hieman myöhemmin.

Sairastuminen

Siitä saakka, kun muutin Pikku-Huopalahteen, olin kokenut vahvaa voimattomuutta. Laitoin sen tuolloin pääasiassa sisäisten prosessieni piikkiin. Palattuani Suomeen aloin kuitenkin pikkuhiljaa tajuta, että kyse ei voi olla vain siitä. Kun ensimmäisen kerran en saanut täydehköä kauppakassia nostettua hauiksillani, varmuus siitä, että kaikki ei ole kunnossa syntyi. Kehoni ei voinut hyvin ja ympäristössäkin oli selvästi jotain, joka sairastutti.

Tiesin jo tuolloin, että sairastuminen on osa sitä kokonaisuutta, jota elin. Yksi niistä unista, joilla minua opastettiin vuoden 2022 alussa oli uni, jossa molemmat käteni mätänivät. Eräs Haqqani-perinteen opettaja kertoi minulle unessa, että ensin kuolee oikea puoleni ja sitten vasen puoleni. Tiesin silloin, että edessäni on myös jonkinlainen väkevä fyysinenkin muutos. Unessa minulle kerrottiin myös, että tämä muutos tulee kestämään kolme vuotta. Elän nyt tämän kolmivuotisen viimeistä vuotta. Muutkin kuin suufiperinne tietävät kertoa sen saman, että kun rakkaus saapuu, se ensin tuhoaa kehomme ja sitten rakentaa sen uusiksi. Tavalla tai toisella siihen on varauduttava tälle tielle astuessa ja sen syventyessä.

Sairastuminen on ollut iso opettaja. Sen lisäksi, että 40 vuoden ikään saapuminen on opettanut nöyrtymään sen avulla, että ajan kulumisen tajuaa uudella tapaa, myös kehon ja terveyden ohimenevyys on saanut hyvällä tavalla painamaan pään. On olemassa isompia ja isompi voima kuin minä, siitä huolimatta, että minut on tehty tuosta samasta voimasta. Pyhä henki elää kaikessa fyysisyydessäkin. Tämä henki, joka on yksi itsemme aspekti, on sairastumistenkin taustalla. Hän muuntaa, muuttuu ja tuo esiin, välillä myös meille hyvin rumalta ja ikävältä tuntuvalla tavalla. Siksi Intian henkisessä kuvastossa pyhä feminiini usein seisoo pyhän maskuliinin yllä verta, pääkalloja ja miekkaa kantaen. Hänen edessään tietoisuuskin kumartaa.

Sheikkiyden päätös

Olen ammentanut opetuksessani paljon kaikista niistä perinteistä, jotka minua ovat elämän aikana opettaneet. Eniten tukea ovat raameina tarjonneet elämääni vuonna 2012 saapuneet The Diamond Approach sekä suufilaisuus. Marraskuussa 2023 olin jälleen ohjaamassa yhtä retriittiä ja koin, että oli aika päästää näistä apurattaista irti. Opetukseni on aina perustunut omakohtaiseen kokemukseen, mutta olen pyrkinyt kuitenkin nojaamaan näihin opetuskokonaisuuksiin ja hyvä niin. Henkinen ja hengellinen opetus jos jokin on asia, jossa on hyödyllistä olla jotain, johon nojata, kuten myös oppaita, jotka auttavat pysymään kaidalla tiellä.

Sillä hetkellä kun suostuin siihen, että on aika mennä eteenpäin ja antaa jonkin uuden syntyä sisältäni, ilman apurattaita, tiesin sheikkiyden tulleen päätökseen. En ole koskaan ollut Diamond Approach-opettaja, enkä siten opettanut tätä opetusta. Suufilaisuuteen olin nyt saanut opetusluvan, mutta en kokenut, että se on se mitä halusin tai voisin opettaa. Syitä oli monia. Yksi oli se, että voin välittää eteenpäin vain sen, mitä olen itse kokenut ja elänyt, sekä sen tavan, jolla olen matkaani tehnyt. Kumpikaan ei sopinut yhteen ortodoksisen Haqqani-perinteen kanssa, vaikkakin suufilaisuudesta löydän ja olen viime vuosina löytänyt rinnalleni tapani kanssa yhteensopivia tahoja.

Ilmoitin retriitin päätteeksi perinteen yhteyshenkilöilleni kiitokseni ja niin nimikkeestä kuin tällä tiellä kulkemisen päättymisestä.

Matka sinne ei ollut yksinkertainen. Aina siitä lähtien kun sain nimityksen, ristiriita siitä, että olen kenties menossa eri suuntaan, hiersi sisälläni. Sain törmätä itsessäni eri uskonryhmien parissa olleilta kuultuihiin kokemuksiin, jossa eteenpäin menon yhteydessä joutuu kyseenalaistamaan sen, johtaako valinta luopumisesta helvettiin tai aivan väärälle tielle. Sen lisäksi, että perinteen näkökulmat ja opetukset olivat tulleet syvästi osaksi alitajuntaani, sen ihmiset ja energia asuivat syvällä sydämessäni.

Rakkaus kahden välillä avaa aina suoran väylän sydämeen. Tämän luopumisen prosessin kautta opin ymmärtämään yhä paremmin sitä, että mitä tahansa ei kannata päästää sisimpäänsä saakka, sillä sen vaikutus siellä on väkevä. Jouduin käymään läpi myös muista perinteistä ja heidän opettajiltaan/mestareiltaan saamani avun kanssa syvän irtipäästämisen ja tiettyjen uskomusten purkamisen. Kaikki mitä olin omaksunut, ei ollut jotain, joka oli sieluni polulla edesauttavaa. Minun oli myös avauduttava näkemään tiettyjä perinteessä ilmeneviä asioita, jotka vaivasivat sydäntäni ja olivat alkaneet uudella tavalla avautua sen myötä, että minussa oli syntynyt valmius luopua hyvinäkin pitämistäni asioista, jos ne vaan eivät puhutelleet sydäntäni.

Oppilaan ja opettajan, tai mestarin ja opettajan, tai parhaimmin muotoiltuna kahden henkisen ystävän välinen syvä yhteys on kenties syvin yhteys, jonka ihminen voi muodostaa. Sillä on paljon annettavaa, mutta sillä on myös syvä vaikutus. Ymmärrän sitä nyt paremmin, koska olen luopunut tästä jumalaa edustavasta rakkaasta sydämessäni, tehdäkseni tilaa itselleen jumaluudelle siellä. Sen jälkeen olen muodostanut uusia yhteyksiä, niin oppilaisiini kuin minua tukeviin tahoihin. Mutta eri tavalla ja erilaisia. Niistä puuttuu se merkittävä elementti, josta mainitsen seuraavaksi.

Haqqani-perinne on yksi Naqshbandi-suufiperinteen alalinja. Naqshbandi perinne on ollut minulle ensituntemasta läheinen ja jatkaa tärkeänä osana matkaani. Nimi Naqshband tulee samannimiseltä henkilöltä, joka oli aikansa suurin suufilaisuuden uudistaja. Hänen sanomakseen on kirjattu seuraavat sanat: ”sheikkiyden ovi on suljettu. Henkisen ystävyyden ovi on pysyvästi avattu.”

Kyseinen lainaus on puhutellut minua siitä saakka kun sen kuulin. Se on myös selkeyttänyt sitä asiaa, joka minua vaivasi ja toisaalta on kutsunut. Olen ymmärtänyt sydämessäni alusta saakka, että henkinen opettaja on ennen kaikkea ystävä. Siitä huolimatta, että minua tukevat tahot ovat kypsempiä kuin minä, noissa suhteissa ei tänä päivänä ole sitä ylemmyys-alemmuus aspektia, joka minua vaivasi Haqqani-perinteessä. Sanottakoon, etten tosin nähnyt tätä kyseistä ilmiötä perinteen päämiehessä itsessään. Olen harvoin tavannut tavallisempaa miestä.

Törmäsin perinteen parissa toistuvasti siihen, että opettajia mystifioitiin, toisten perinteiden opettajia väheksyttiin ja tätä kyseistä tietä pidettiin ainutlaatuisena ja jopa parempana. Netistä voidaan lukea siitä, kuinka tämän perinteen sanotaan olevan kaikkien muiden perinteiden yläpuolella ja että muut perinteet tulevat liittymään sen alaisuuteen tulevaisuudessa. Jos se tarkottaisi sitä, että kaikki perinteet tulevat yhtymään totuuteen, joka on merkittävä osa Haqqani-perinteen nimeä, tarkoittaahan Haqq juurikin totuutta, olisin valmis ajattelemaan, että se on kaunis ajatus. Koska näin ei kuitenkaan vaikuttanut olevan, en voinut tätä sydämessäni allekirjoittaa. Merkittävä osa oman varjoni katsomista viime vuosina, on sisältänyt elementtejä juurikin siitä, että haluaa olla muita parempi ja haluaa, että muut näkevät ylemmyyden. Tämän syvällisempi tunnistaminen itsessäni avasi ilmiön myös uudella tavalla ympärilläni. Eikä tällainen lähestymistapa tunnu joltain, joka johtaa hyvään.

Sanottakoon, että olen törmännyt viimeisen parin vuoden aikana tahoihin, jotka aktiivisesti kyseenalaistavat eri perinteiden toimivuutta ja kertovat omista työkaluistaan parempana kuin jotkin toiset. Koen tämän eri asiaksi. On tervettä, että työkaluja ja tapoja kyseenalaistetaan ja se ilmaistaan selkeästi jos ollaan sitä mieltä, että asiat voi tehdä toimivammin, etenkin kun perinteet tuppaavat muuttumaan mekaanisemmiksi uskonnon kaltaiseksi järjestelmäksi kun sitä elävänä pitävä alkulähde poistuu keskuudestamme. Mutta yläpuolelle asettuminen on asia erikseen.

Olen ollut ja olen yhä kiitollinen siitä, mitä Haqqani-perinne on minulle antanut. Monet sielut siellä ovat yhä lähellä sydäntäni ja tiedän, että kuljemme samassa jumaluudessa, vain eri polulla.

Sairauden avautuminen

Sairastamisesta olisi paljonkin sanottavaa ja ehkä sen aika vielä tulee, että avaan asiaa paremmin. Kunhan se on tullut päätepisteeseensä.

Haluan kuitenkin tässä avata sitä, että tultuani alkuvuodesta 2024 siihen tilanteeseen, että jaksamiseni loppui toistuvien flunssien jatkuessa kaiken muun päälle, nöyrryin ja pyysin apua. Tärkein kohta tätä oli se, että kirjoitin facebookiin avoimen avunpyynnön.

Vaikka monikaan saamistani viesteistä ei varsinaisesti johtanut konkreettiseen avun saamiseen, ystävien kuulemaksi tuleminen ja ennen kaikkea ne elämälleni kohdistamat sanat, etten jaksa enää yksin ja tarvin apua, lähtivät liikuttamaan asioita eteenpäin. Olen saanut sen jälkeen apua eri muodoissa ja jatkan yhä tämän tervehtymisen äärellä.

Merkittävää on ollut se, että kehon äärelle kääntyminen on alkanut avata uudella tapaa sitä, että asiat, jotka painavat sisällä, eivät ole vain minun asioitani, vaan sukulinjoissani eläviä ilmiöitä. Moni sukupolvelta toiselle siirtynyt asia, jonka kohtaamiseen ei yksinkertaisesti ole ollut välineitä, elää minussa ja on ollut ja yhä on nyt kohdattavana. Eivät asiat toki ole pelkästään edeltävien sukupolvien, sillä tälläkin viikolla löysin kyyneleen siivittämänä sen tunteen avautumassa itsessäni, että vanhempieni ero hajotti maailmani. On monta itkua ja muuta asiaa, jotka yhä asuvat kehossa. Tämä on synnyttänyt paljon myötätuntoa niin itseä kuin toisia kohtaan, mutta ennen kaikkea edelläni käyneitä ihmisiä kohtaan. Ei heillä ollut mahdollisuutta tai osaamista tai apuakaan näiden asioiden kohtaamiseen. Niinpä, kuten moni teistä lukijoista tietää, on meidän kontollamme tehdä se. Ihanaa on se, että tämän työn vaikutuksen näkee hyvin selvästi kaikessa ympärillämme, olemmehan yhtä kaikin mahdollisin tavoin.

Yhteenveto

Kirjoituksen kolmas osa havainnollistaa sitä, mitä vahvistuminen voi tarkoittaa. Uudistuvan itsensä syvempää kuuntelua ja kuulemansa konkretisoimista elämässä.

Uudenlaisen perustan ja siltä kumpuavan elämän synnyttäminen on syvä ja kokonaisvaltainen prosessi. Siitä huolimatta, ettei kuvaamani prosessi ole ensimmäinen perustavanlaatuinen muuntuminen elämässäni, se on ottanut aikaa ja vaatinut paljon huomiota, rohkeutta, antautumista ja aktiivista osallistumista.

Aktiivisesta osallistumisesta haluan mainita sen, että vaikka muutoksen prosessi on kokoajan tarjolla, vaikkapa niinkin konkreettisessa muodossa kuin fyysinen voimattomuus, minussa, kuten kanssa kulkijoissani asuu voimakas oletus siitä, että huonovointisuus menee ohi omalla painollaan, tai muutos tapahtuu vain sietämällä ja yrittämällä kompensoida huonoa oloa. Olen jälleen oppinut siitä, että näin ei kuitenkaan ole. Muutos on kahden kauppa. Vaikka henki kaikissa eri muodoissaan pyrkii lähestymään minua, myös vapaalla tahdollani on suuri merkitys tanssissa. Minun täytyy mennä sitä kohti. Kohdata se, antaa sille huomioni ja olla läsnä siinä mitä on tässä ja nyt. Läsnäolon lisäksi apuna toimivat myös erilaiset tavat aktiivisesti avata omaa prosessia, siis työkalut ja usein ulkoinenkin tuki, jonka kanssa vuorovaikuttaessa prosessini saa avautua.

Siirryn seuraavaksi kirjoituksen neljänteen osioon. Siihen, miten aito mestaruus on avautunut ja millaisia hedelmiä matka on tuottanut ja avannut lisää avattavaksi.

Entäpä sitten mestaruus?

Aloitan viimeisen osan muutamilla mestaruutta selkeyttävillä sanoilla. Siinä viitekehyksessä, jota opetan ja joka perustuu niin omaan kokemukseeni, kuin opiskelemieni perinteiden viisauteen, mestaruus tarkoittaa kahden toisiaan lähellä olevan prosessin lähes loppuunvietyä täydellistymistä.

1. Mielen vapautumista erillisen minän kerroksista ja siten raukeamista absoluuttiin, isään, jumalaan, buddha-luontoon, allahiin tai brahmaniin. Kun olen kuvannut kirjoituksessani siellä täällä raukeamisia, olen viitannut juuri tähän, minuuden muodostavien kerrosten avautumiseen ja lopulta kokonaan raukeamiseen.
2. Sekä edellisen lisäksi kehon kanssa lähes yhtä olevan karkeamman hienovaraisen kehomme, jota kutsutaan mm. astraalikehoksi, vitaaliseksi/emootionaaliseksi kehoksi tai tunnekehoksi, kirkastumista ja raukeamista.

Lapsuudesta alkaen matkani on sisältänyt hetkellisiä ja pysyviä kokemuksia mielen, tai minuuden raukeamisesta. Minuuden taustalla olevan todellisen itsen tunnistaa helpoimmin siitä tilavasta, tyynestä ja tavallisesta puhtauden kokemuksesta, joka on mielen ja kaiken perimmäinen luonto. Tausta, jossa kaikki tapahtuu ja joka on kaiken tekstuurin lähde.

Vuodet ovat sisältäneet kokemuksia myös karkeamman hienovaraisen kehon raukeamisesta ja muutoksista. Kun jotain siinä raukeaa ja vapautuu, merkittävin tuntuma ovat tavalla tai toisella nautinto ja keholliselta tuntuva rentous. Kun tämä energeettinen kehomme raukeaa, koemme tuon aiemmin mainitun kaiken perustan kehollisuutemme kautta sen erilaisina, usein miellyttävinä laatuina, niin sydämellämme kuin kehollamme.

Kun kerroin kirjoitukseni alussa mestarin vihkimyksestä, en tullut silloin kosketuksiin vain kaiken perustana toimivan luonnon kanssa. Sen lisäksi koin myös sen valon ja älykkyyden, josta kumpusi kaikenlaisia värejä ja joka piti sisällään kaikenlaisia jalokiviä. Tätä eri perinteet kutsuvat valokehoksi, sateenkaarikehoksi, kuolemattomaksi kehoksi ja ylösnousemuskehoksi. Nämä kaksi yhdessä ovat mestaruus. Ja tuohon tilaan pysyvästi tuleminen on noiden kahden yllä pintapuolisesti kuvaamani prosessin yhteistulos.

Kun kerroin sinulle yllä sairastamisen avaamista asioista, osa siitä on juurikin tämän karkeamman energeettisen kehon äärellä työskentelyä. Sen sisältämien tukkeiden, rikkoontumisten, traumojen ja haavojen paranemista ja raukeamista. Kun taas kerroin minuuden raukeamisesta ja siitä syntyneestä vapaudesta, viittasin juurikin mielen vapautumiseen kokemaan sen todellista luontoa.

Edellä mainittu työskentely paranemisen äärellä on varmasti monelle lukijalle tuttua. Uskon, että moni on myös kokenut jollain tapaa mitä se on, kun jokin identiteettiämme koskeva elementti haihtuu ja todellisuus tulee yksinkertaisesti lähemmäs ja näyttäytyy selvemmin sellaisena kuin se on. Haluan kuitenkin mainita hieman siitä, miksi näiden kahden toisiaan lähellä olevan mutta erillisen prosessin ymmärtäminen on hyödyllistä.

Välikommenttina haluan sanoa, että hienoa kun olet malttanut pysyä mukana. Tekstiä on edessä vielä jonkin verran, vaikka ollaankin loppumetreillä. Jos tuntuu, nappaa kuppi kuumaa välillä. Minäkin lämmitin juuri vähän keittoa ja ammennan siitä hieman energiaa aivoille ennen kuin jatkan kirjoittamista.

Erillisyys

Kuten kerroin aiemmin, saavuin 2022 ja 2023 vuoden taitteessa siihen tilaan toistaiseksi pysyvästi, jossa olin kun nykyinen elämänsuuntani muodostui vuonna 2008. Se oli yksi niistä tekijöistä, jotka saivat kokemaan merkityksettömyyttä. Mitä nyt kun jumaluus on kokoajan tässä? Mitä nyt kun intiimiys ja ykseys kaiken kanssa on joiltain osin pysyvää?

Saapumisen myötä henkinen harjoitus ja opiskelut menettivät merkityksensä, vaikka joitain pidinkin yllä. Sekin antoi tilaa kyseenalaistaa suuntani ja aiemmat harjoitukseni.

Viime vuosien aikana olen törmännyt moniin henkisiin opettajiin ja mestareihin. Välihuomiona mainitsen, että opettamassani viitekehyksessä opettaja ja mestari viittaavat erilaiseen tilaan. Opettajuus viittaa siihen, että henkilö on pysyvässä kosketuksessa jumaluuden kanssa, lepää kosketuksissa sen kanssa, ja hänellä on tahdonalainen, joskaan ei joka hetki päällä oleva pääsy siihen älykkyyteen, jota olen kuvannut tässä kirjoituksessa. Hän tuntee jo oman luontonsa pysyvästi, mutta mukana on silti yhä selkeä kokemus erillisestä minuudesta tuon luonnon rinnalla. Mestari on tullut yhä lähemmäs todellisuutta ja hän on jo ilmentymä tuolle todellisuudelle. Erillisyys on yhä vähäisempi, jos ei kokonaan poissa.

Olen siis törmännyt molemman kaltaisiin. Jossain kohden rupesin kysymään heiltä kysymyksen siitä, kokeeko hän olevansa yhtä jumaluuden kanssa, vai kokeeko hän olevansa hän ja jumaluus on erillinen, vaikkakin jokin, johon saa yhteyden? Olen saanut monenlaisia vastauksia. Osa on vastannut suoraan, osa ei. Se mikä on ollut kuitenkin olennaisinta minulle, on se, että monissa tapauksissa kysymys on saanut aikaan reaktiivisuutta. Kysymys on useissa tapauksissa reaktiivisesti sivuutettu. Näin esimerkiksi erään 40 vuotta Intiassa asuneen Krishna-liikkeen edustajan taholta. Hän suorastaan suuttui.

Pari näistä keskusteluista on jäänyt erityisesti mieleen. Ensimmäisessä suufi -pyhimyksenä pidetty henkilö, jonka läheisyydessä ei voi kieltää, etteikö jumaluuden ja rakkauden läsnäolo ole tässä, vastasi minulle, että ei, hänelle ei ole vielä paljastettu todellista itseä tai henkistä todellisuutta. Hänen vilpittömyytensä herätti arvostusta, mutta myös kysymyksen siitä, miten näin voi olla? Miten se voi olla näin ihmiselle, jossa rakkaus ilmeisesti asuu? Ihmiselle, joka on kulkenut mestarinsa rinnalla yli 30 vuotta ja on ollut tiellä jo 50 vuotta?

Toinen tilanteista on aika tuore, kun kävin eräässä luentotilaisuudessa. Puhuja oli arviolta pian seitsemissäkymmenissä ja päätti puheensa siihen, että kristus on lopulta meidän tärkein opettajamme. Hän kysyi haluaako kukaan kysyä aiheesta mitään ja sydämessäni tuntui selvä kysymys siitä, voisiko hän kertoa henkilökohtaisista kohtaamisistaan tämän kristuksen kanssa.

Syntynyt hiljaisuus oli kaunis. Jälleen minua puhutteli ja opetti myös puhujan vilpittömyys asian äärellä, kun hän sanoi, että ei hän voi, koska hänellä ei ole tällaisia kokemuksia. Hän lisäsi, että hän on kyllä tavannut ihmisiä, joissa kristus oli ilmeisen läsnä. Tuntemani suru ja myötätunto eivät olleet tilassa vain omaani, kun tunsin myötätuntoa siitä, että hänenkin yli 40 vuotinen matkansa ei ollut tuottanut sitä yhtä tulosta, jota hän on lähtenyt etsimään.

Yhteistä näissä molemmissa nöyrissä sieluissa oli se, että heissä todella tunsi tehdyn työn vaikutuksen. Heidän vastauksensa tuli ilman rihmankiertämää sydämen ympärillä. Mutta erillisyys hänen ja etsityn välillä oli ilmeinen ja puhutteleva. Työtä on tehty, mutta jokin minulle olennainen asia ei ole liikahtanut. Hän on yhä erillinen luonnostaan.

Kaksi erilaista lähestymistapaa

Käytän tässä kappaleessa helppouden vuoksi edellä mainitsemastani erillisen minän kerroksista termiä mieli, mutta en viittaa siihen ajattelevaan mieleen, jonka tunnemme hyvin, vaan siihen koko minuuden verkoston muodostavaan kokonaisuuteen, hienovaraisempaan henkiseen kehoomme, jota kutsutaan paikoin nimellä kausaalikeho. Kehomme kanssa lähes yhtä olevasta puolesta käytän nimeä tunnekeho.

Yllä oleva kappale kuvasi ymmärrykseni syntymistä siitä, että on olemassa kaksi prosessia; mielen ja tunnekehon käymä vapautumis ja raukeamisprosessi. Tunnekehon raukeamista voi sen sisältöä kokemuksellisesti avatakseni luonnehtia myös tuon kehon kirkastumisena ja eheytymisenä.

Kun katson kokemustani ja saamaani tietoa rinnakkain, mielen vapautuminen edellyttää erilaisia asioita kuin tunnekehon raukeaminen. Minulle selkein ensimmäinen kokemus, jota ymmärsin, mielen raukeamisesta tapahtui kristillisen perinteen hiljaisella retriitillä, alkaessani ensimmäistä kertaa keskustella Jeesukselle sekä jumaluudelle ääneen. Keskustelu johti hyvin nopsaan siihen kokemukseen, että tajusin heidän vastaavan itsessäni ja siinä kentässä, jota olen ja joka on myös ympärilläni. Osa minuutta raukesi mielessäni, pään alueella, kun erillisyys tuli konfrontoiduksi.

Selkein ensimmäinen kokemus tunnekehon raukeamisesta, jonka ymmärsin, tapahtui tehdessäni eräänä talvena harjoitusta nimeltä pötkötys. Makasin joka päivä pidentyvän ajan selinmakuulla silmät auki, aistien kehoni jännityksiä. Lopulta koin yhden kipeimmän kokemukseni elämältäni, kun lantiossani olevat jännitykset alkoivat avautua tietoisuuteeni. Polte ja kipu kestivät jonkin aikaa, mutta lopulta ne rentoutuivat kokonaan. Tunnistin, että raukeamisesta syntyvä tila oli kehon luonnollinen tila. Tila, jossa se mikä synnyttää jännitteet, oli poissa.

Matkan varrella olen alkanut saada ymmärrystä, sanoja ja opastusta sille, että kyseessä ovat kaksi erilaista prosessia. Samalla silmät on auenneet myös sille, että kaikki eivät henkisen opetuksen parissakaan tunnista näitä kahta prosessia erilliseksi toisistaan. Jos eivät edes hyvästä syystä pyhimyksenä pidetyt, tai syystä opettajan roolia kantavat tiedä siitä, miten sitten perus tien harjoittajatkaan?

Johtopäätökseni on, että tiet, jotka satsaavat parantumiseen,  ylistykseen ja tai kehollisuuteen, työskentelevät enemmän tunnekehon äärellä. Kun taas esimerkiksi kontemplatiiviset perinteet ja mielen luonteeseen keskittyvät perinteet keskittyvät mielen vapauttamiseen. Joissain paikoin ymmärrystä on molemmista, mutta yksi tahoja yhdistävä tekijä näyttäytyy olevan joko se, että perustaja on käynyt molemmat läpi ja on elossa, tai sitten tämä viisaus on osattu siirtää sydämestä sydämeen, ihmiseltä ihmiselle katkeamatta. Perinteellä on olemassa sekä työkalut että ymmärrys siitä, mitä noilla työkaluilla pohjimmiltaan on tarkoitus tehdä.

Kuten esimerkkini yllä havainnollistavat, esimerkiksi ylistykseen ja palveluun painottava perinne työstää tunnekehoa ja avaa sillä tavalla yhteyttä jumaluuteen. Kun taas ne ihmiset, jotka ovat satsanneet kontemplatiivisuuteen tai mielen luonteen paljastamiseen, saattavat olla toisen prosessin saralla jäljessä, tai jopa huonoissa asemissa. Voi olla, että mieli on avara ja persoonaton neutraalius välittyy ihmisestä, mutta mehukkuus, eläväisyys ja tuon perimmäisen itsemme ilmentyminen henkilökohtaisella tavalla puuttuvat ihmisestä.

Mieleeni tulee se perinteinen esimerkki munkista, joka on vapautunut harjoituksensa tuloksena vuorilla, mutta palatessaan kaupunkiin huomaa, että hänellä on tunteiden ja kehon tasolla varsin paljon tehtävää.

Minua on henkilökohtaisesti askarruttanut usein omalla matkallani se, miksi kokemani mielen avaruus ja ykseys eivät usein ole tarkoittaneet sitä, että kehossa ja tunnetasolta kumpuava reaktiivisuus olisivat poistuneet. Yhtälailla, olen ihmetellyt sitä, miksi jonkin tunteen vapauttaminen ja siitä syntynyt lempeä ja rentoutunut, sydämessä ja kehossa tuntuva avoimuus, ei ole aina vaikuttanut oletetulla tavalla mielen koneistoon, tai kokemukseen minuudesta. Nyt ymmärrän asiaa paremmin.

Minuus ja henkiset kokemukset

Tämä kappale kutoo hieman yhteen sitä, miten juuri mainitsemani minuus voi värittää henkistä matkaamme ja sen sisältämiä kokemuksia. Samalla uskon sen konkretisoivan sitä, mikä tämä minuus on. Tätä kirjoittaessani olen elänyt jaksoa, jossa useampi ihminen on puhunut minulle psykoosistaan, tai hakeutunut puheilleni sellaisen vuoksi. Käytän aihetta havainnollistaakseni otsikkoa, siitä huolimatta, että psykoosi ei onneksi ole suurelle osalle meistä olennainen ilmiö. Se vain kärjistää jotain, joka ilmenee meissä kaikissa pienissä määrin.

Henkistä ja hengellistä avartumista voi tapahtua eri tasoilla ihmisessä. Jos erillinen minä on vahvasti paikallaan, se tulee kietomaan itsensä näihin henkisiin kokemuksiin. Omassa tarinassani tämän näkee selvästi; kokemastani tuli nopeasti ravintoa egolle ja sen tarinalle, kun se kietoutui niihin ja kaikessa olikin pian kyse siitä.

Psykologiset ja emootionaaliset mekanismimme ja haavamme tulevat tuon erillisen minän mukana. Riippuen siitä, millainen psykologia ihmisellä on, henkiset kokemukset kietoutuvat siihen. Mikäli psykologia on enemmän ongelmainen, syntyvä tarina on enemmän ongelmainen ja jos taas vähemmän, se on vähemmän. Voi kuitenkin sanoa, että kun todellisuus avartuu hiemankaan, se koskettaa psyykettämme ja tuo aina mukanaan asioita. Siksi tällaisen työskentelyn äärellä on myös osattava osoittaa kunnioitusta hengen voimaa kohtaan ja edetä sopivassa tahdissa. Siunauksen jälkeen on aina luvassa vähän tai enemmän terapiaa, yksin tai avustettuna.

Asia, joka näkyy näissä kietoutumisen hetkissä vahvasti, ovat sekä tarpeemme ja toiveemme että pelkomme. Meillä itsestämme olevien kuvien, sekä sen ihannekuvan että huonouden, joka sen takana asustaa lisäksi, nämä kaksi kategoriaa ovat ne, jotka minun kanssani työskennelleissä tapauksissa korostuvat.

En ole psykologian, psykiatrian tai psykoosin asiantuntija. Sanomani perustuu minun ja elämässäni olleiden ihmisten kokemuksiin. Tänään käymässäni keskustelussa totesimme psykoosin kokeneen henkilön kanssa, että vaikka hän ei ollut harhainen tai toiminut harhojensa perusteella, jota voisi ajatella psykoosi nimityksen edellytyksenä, hän kuitenkin koki tuon henkisen avartumisen, jolloin hänelle oli pääsy henkiseen todellisuuteen sekä alitajuntaan, tapahtuneen varsin ei maadoittuneella tavalla. Yhtälailla avartuminen piti sisällään paljon psykologista materiaalia, jonka hän kuitenkin pystyi hyvin kohtaamaan ja työstämään. Oli ilo myös kuulla, että hän oli saanut terveydenhuollosta hyvää apua tilanteessa.

Minuus on monella tapaa harhaisuuden ydin. Viisausperinteiden näkökulmasta jokainen tavallinen ihminen on harhainen, koska hän elää joitain poikkeavia hetkiä lukuunottamatta minä -harhan sisällä. Todellisuutta ei nähdä tai koeta sellaisena kuin se on, vaan kaikki värittyy minän eri kerrosten kautta. Tila on vain niin normaalina pidetty, ettemme osaa kyseenalaistaa sitä. Yhtälailla, toimintaamme ohjaa monin tavoin tunnekehossamme asuva materiaali, haavottuneisuus, rikkonaisuus ja sitä suojaavat muurit.

Lähes kaikki omat tässä kirjoituksessa kuvaamani kokemukset ovat käyneet sen kierroksen, että minäkokemukseni on yrittänyt tehdä niistä jotain omaa ja hänestä, eli egosta kertovaa. Yksi asia, joka on ihan jo tiedon tasolla auttanut on sen sisäistäminen, että kaikki kokemani näyt, kokemukset ja viisaus koskettaa meitä jokaista. Jollekin vasta potentiaalina, mutta silti. Esimerkkinä toimii hyvin se, että kun se tieto ensimmäisen kerran avautui, että kokemani mestari on itseni, tipahdin kirjaimellisesti lattialle, koska sen vastaanottaminen oli paitsi vaikeaa, myös (psykologiselle) osalle minussa niin toivottua. Seuraava avautuva tieto oli vastuualueeni; tämä maapallo. Kun minä kietoutuu tämän todellisen tiedon ympärille, syntyy varsin eri tarina kuin ilman sen tarraamista. Me olemme kaikki vastuussa niin maapallosta, joka minä olen, kuin tästä pallosta, jolla asumme.

Toisena esimerkkinä voisin mainita erään asian, jonka kanssa yksi opiskelijamme joutui löytämään selkeyteen. Hänelle avautui kokemus siitä, että hän on luonto ja maapallo. Tämä ei ole millään tapaa poikkeava kokemus tietoisuuden avautuessa. Kun sen pystyy pienin askelin sisäistämään ja ottamaan vastaan, on mahdollista alkaa toimia sen viisauden mahdollistamalla tavalla, kuunnelle tuota luontoa itsessään ja toimien sitä kunnioittavasti. Jos ja kun minuus kuitenkin nappaa kiinni kokemuksesta, se muuttuu. Pian kokemus onkin se, että kyseinen henkilö on ainoa luonto ja maapallo. Tämä tarina johtaa hyvin erilaiseen toimintaan, joka on luonteeltaan enemmän psykologian vääristämää, kuin puhtaan henkisen kokemuksen kanssa kosketuksissa olevaa.

Erillinen minä ilmenee siis sen kietoutumisena kaikkeen kokemaamme ja johtaa siihen, että emme näe todellisuutta sellaisena kuin se on. Sen vapautuminen on paitsi yksi henkisen harjoituksen päämääristä, myös edellytys sille, että voimme integroida henkisen terveellä tavalla osaksi kokemusmaailmaamme.

Mestaruudesta takaisin ja mestaruuden todeksi elämiseen

Mielen vapautuminen johtaa siihen luonnolliseen tilaan, jossa ei ole mitään itsen ja itsen välillä, eikä edes itseä ja itseä. Itse vain on. Kuten hän kirjoissaankin on sanonut; Minä olen.

Tunnekehon raukeaminen paljastaa tuon itsen, meren, osana toimivan kohdan luonteen. Yksilöllisesti ilmenevän kohdan tuossa meressä. Kohdan, jossa tuon itsen eri ominaisuudet ilmenevät eri tavoin kuin toisessa kohtaa, olipa tuolla kohdalla fyysistä kehoa taikka ei.

Nämä kaksi prosessia tarkoittavat täydellistä itsestään tietoiseksi tulemista kahdella eri todellisuuden tasolla. Absoluuttisella ja suhteellisella, eli ns. henkisen todellisuuden tai hengen tasolla.

Mitä enemmän minuutta mukana on, sitä enemmän mystiseltä tuon todellisuuden avautuminen tuntuu. Mitä vähemmän, sitä enemmän se tuntuu palaamiselta luonnolliseen tilaan.

Elämä, jumala, brahman, absoluutti, buddha-luonto, allah, on yksi. Tuon yhden sisässä, ovat kaikki ne henkiset voimat (ja lopulta fyysisyyskin, joka on kuin sen iho, uloin kerros), joita kutsutaan jumalolennoiksi, enkeleiksi, jumalan nimiksi ja taroiksi. Ne ovat valaistuneen mielen aspekteja.

Tätä voi tunnustella hetken. Ne ovat valaistuneen mieleen aspekteja. Eli koko henkinen todellisuus on tuon valaistuneen mielen sisältöä tai sen aspekteja. Se tarkoittaa sitä, että mestaruus on tämän valaistuneen mielen ilmentymistä fyysisyydessä. Itsestään tietoiseksi tulleen tietoisuuden elämistä itsensä tuntien ja silti samalla sen valaistuneena kohtana.

Aiemmin puhumani opettajuus taas tarkoittaa välietappia. Tilaa, jossa henkilön mieli ja tunnekeho ovat jo vapautuneet ja valaistuneet sen verran, että hän pystyy työskentelemään tuon valaistuneen mielen ja sen aspektien kanssa, vaikka erillisyyttä on yhä olemassa. Ilmentämään todellista luontoaan. Opettaja tuntee todellisen luontonsa, mutta ei ole vielä täysin yhtä sen kanssa. Tätä ennen ovat ne tilat, joissa esimerkiksi tunnemme tai intuitiivisesti osaamme virittyä tuon valaistuneen mielen ja siten todellisen luontomme kanssa paremmin harmoniaan ja koemme sen tuovan esimerkiksi iloa ja inspiraatiota. Suufilaisuudessa sitä kutsutaan henkisen sydämen avautumiseksi. Kirjoitan tämän osittain meidän opiskelijoille, jotta kaikki kertomani voi muistuttaa opiskelujen myötä avautuvasta kartasta.

Mitä mestaruus sitten voi käytännössä olla? Hyvin tavallisen näköisiä asioita. Jos sinulla on pääsy valaistuneeseen mieleen, sinulla on pääsy esimerkiksi siihen kosmiseen voimaan, jota kutsutaan myötätunnoksi. Niinpä elämisesi on hetkittäin tuon valaistuneen mielen aspektin, myötätunnon, ilmentämistä. Elämää ei ohjaa minän tarina tai sen sisältämät uskomukset todellisuudesta, maailmasta, toisista tai sinusta, vaan tuo valaistunut mieli, todellinen luontosi, joka on yhtä kaiken kanssa. Sinä olet sitä älykkyyttä, joka tätä maailmankaikkeutta luo. Se ei tarkoita sitä, että egollasi on nyt käytössään taikavoimia, vaan sitä, että tuo älykkyys ilmenee siinä kohdassa, joka olet, uniikilla ja elämänmyönteisellä tavalla. Palvelu, tavalla tai toisella on osa elämääsi.

Toki, sinulla on pääsy henkiseen todellisuuteen, mutta henkiset kokemukset tai kyvyt eivät ole itseisarvo.

Minulle tuon älykkyyden uudenlaisesta avautumisesta, jota olen kutsunut tässä mestarin vihkimykseksi, on avautunut uusi elämä. On kuvaavaa sanoa myös, että elämä. Kaikessa ihmeellisyydessään tavallinen elämä, jossa opettelen joka päivä ilmentämään tätä älykkyyttä. Olemaan kosketuksissa, toisinaan vaalimaan ja usein vapauttamaan kontaktiani tähän luonnolliseen tilaan. Opettelen ystävällisyyttä, toimeliaisuutta, luomista, puutarhani puhtaanapitoa, ihmissuhteita, itseni ilmentämistä ja itsestäni käsin puhumista. Tämä kirjoittaminenkin on sitä.

Kirjoitin aiemmin myös toisille esittämieni rukousten konkretisoitumisesta. Tämä on yksi osa harjoittelua; sen ymmärtäminen, että tietoisilla (ja tiedostamattomillakin) ajatuksilla, tunteilla, teoilla ja pyynnöillä on vaikutus kaikkeuteen. Jos sinä olisit elämä, miten sinä käyttäytyisit elämää kohtaan? Kun vastaat tähän itsellesi, tiedät jotain siitä, mitä mestaruus on ja voit omalta osaltasi viedä vastauksesi käytäntöön. Vastaukset tähän samaan kysymykseen ovat niitä samoja asioita, joita mestarit kautta aikojen ovat sanottaneet ja joita on tallennettu kirjoihin. Tee toiselle, kuten toivoisit itsellesi tehtävän.

Pyytäessäni ystäviltäni palautetta tästä kirjoituksesta, eräs kysyi minulta miksi haluan kertoa tästä kaikesta. Lisäksi hän pohti sitä, olisiko hyvä kertoa mieluummin mestareiden ja perinteen opetuksista, kuin omista kokemuksistaan. Tiedän, että aina kun kerron näistä kokemuksista, on aina mahdollista, että osa minua rakentaa niillä tarinaa itsestäni. Pyrin kuitenkin siihen, ettei se ole se mitä teen.

Kuten olen aiemmin tuonut esille, en nimitä itseäni mestariksi, tai sen enempää näe itseäni mestarina. Se on yksi tämän kirjoituksen tärkeimpiä viestejä; on olemassa vain yksi mestaruus. Halusin tuoda esille sitä, että kosketus tuon mestaruuden kanssa voi olla hyvin todellinen asia ja se voi muuttua erilaiseksi tarinaksi, kun sen myötä muuttuu mestariksi. Silloin on olemassa kaksi mestaria ja se ei ole mahdollista. Pidän kuitenkin tärkeänä kertoa sekä matkan haasteista ja karikoista, kuten myös jossain määrin avautuvasta hyvästä. Jälkimmäinen jää hieman vähemmälle, koska koen tärkeäksi olla sanomatta tiettyjä asioita. Sopivassa kohdassa olevalle lukijalle toivon antavani vinkkejä siitä, mitä kokeilla ja miten luottaa mestaruuteen, joka näyttää tien.

Kaikki ne asiat, jotka ovat avautuneet tämän kuvaamani prosessin myötä, ovat nyt jotain, jota opettelen elämään todeksi. Jotain, jonka tiellä olevien asioiden raukeamista pyrin edistämään. Onko joku mestari vai ei? Onko sillä väliä? Olennaisempaa on se, mihin mahdollisuuksiin tuo sana voi viitata omassa vapautumisessa ja itsetuntemuksessa. Ihmiseksi tulemisessa. Olevaksi tulemisessa. Rakastavaksi tulemisessa. Paremmaksi universumin kansalaiseksi tulemisessa.

Vaikka kyvyt ovat toissijainen asia mestariksi tulemisessa, laitan alle muutamia kykyjä, joita mestareiden kuvataan omaavan. Niitä on hyvä lukea oikein. En ole tavannut koskaan ihmistä, joka väittäisi tekevänsä näitä asioita fyysisesti. Tunnen kuitenkin ihmisiä, joissa nämä kyvyt ovat ja jotka niitä elävät todeksi. Jätän sinun tehtäväksesi tunnustella mitä ne oikeasti ovat, sillä ne ovat vain valaistuneen mielen ja tunnekehon kapasiteetteja.

1. kyky vetää puoleensa asioita
2. kyky avata tie ihmiselle, jolla se ei ole vielä avautunut
3. kyky olla useassa paikassa yhtaikaa
4. kyky pienentää itsensä atomin kokoiseksi
5. kyky laajentaa itsensä jopa kaiken kattavaksi
6. kyky tehdä itsestään äärimmäisen raskas
7. kyky tehdä itsensä äärimmäisen kevyeksi
8. kyky koskettaa mitä tahansa, kuinka tahansa kaukana (voidaan myös ilmaista; kyky liikkua ajan ja paikan yli)
9. kyky materialisoida mitä hän vain haluaa tahtonsa avulla
10. herruus luodun yli. Kyky luoda, ylläpitää tai tuhota mitä tahansa
11. herruus yli elämän ja kuoleman sekä kyky hallita sekä elämää että kuolemaa

Nämä yksitoista kykyä ovat yhdistelmä suufi-perinteen sekä mahasiddha-perinteen kuvausta tälle tilalle. Toistan vielä, että niitä kannattaa lukea kontemplatiivisesti, jotta ne avautuvat. Intuitiolla ja tunnustellen. Ne ovat vain luonnollisen itsemme kapasiteetteja. Eivät oikeastaan mitään kovin mystistä.

Päätös

Kuvaamani vuodet ovat olleet tähänastisen elämäni suurin lahja. Ne ovat olleet paitsi vaikein ja tuhoavin aika, myös elämää avannein aika. Kuolema ja uudelleen syntymä, joka jatkuu yhä. Rumimman ja kauneimman mahdollisen osani kohtaaminen. Lähemmäs luonnollisuutta tuleminen.

Ihaninta tässä kaikessa on ehkä se, että olen saanut sen, mitä olen elämäni etsinyt ja samalla siitä on kuoriutunut kasa kökköä päältä. Minusta siis. Tai paremminkin minua. Nyt on elämisen ja tämän saadun avaamisen aika. Elämä on kanssani tässä ja samalla olen innokkaampi, mutta kiireettömämpi oppilas kuin koskaan.

Olen kiitollinen ja vaikka minussa herää yhä uusiin suuntiin vieviä inspiraatioita elämää kohtaan, koen myös halun jakaa tähänastisesta eteenpäin sille, joka elämää etsii ja haluaa tehdä sitä yhdessä. Matkani jatkuu, mutta tämä on kaunis kohta. Opin yhä lisää siitä, miten kuvaamani kirkastumisen prosessi jatkuu. Ilokseni olen nähnyt kartan avattuna ja voin nyt taas navigoida eteenpäin sen mukaan.

Viimeisessä osiossa halusin selkeyttää sinulle sitä, mitä mestaruuden toteutuminen edellyttää ja mitä sen ilmentäminen käytännössä voi olla.

Haluan mainita myös sen, että voit tulla edistämään tätä prosessia omalta osaltasi meidän kanssa. Jos kirjoituksen sisältö tuntuu konkreettisuudessaankin abstraktilta, älä huoli. Me lähdetään liikkeelle perusasioista ja rakennetaan eteenpäin sitä mukaan, kun asia avautuu. Maininta kuitenkin siitä, että työskentelyssämme on kyse johdonmukaisesti henkisestä työskentelystä, ei esimerkiksi ensisijaisesti menestyvämmästä elämästä tai terapiasta. Ne voivat olla osa ja seurausta lähentymisestä itsesi kanssa, mutta työmme kohteena ovat edellä mainitut kaksi osa-aluetta, mielen vapauttaminen sekä tunnekehon kirkastaminen ja raukeamiseen johtaminen. Ne kaksi asiaa, jotka yksinkertaisuudessaan tuovat sinut luonnollisempaan ja lopulta luonnolliseen tilaan. Kuten myös tietysti opettelu elämään avautuvan ykseyden mukaisesti ja sen kanssa jokapäiväisessä elämässä.

Vuoden 2023 alusta alkaen olen alkanut päivittää koulumme työskentelyä ja se on tuottanut yhä parempia tuloksia lyhyessä ajassa. Laitan alle maininnan niistä tahoista, jotka ovat joko jo pidempään tai kertomani matkan aikana toimineet tukenani. Mikäli jokin niistä resonoi meidän kanssa työskentelyn sijaan, suosittelen heitä mielelläni. Omana pääasiallisena tukenani toimineet diamond approach ja suufilaisuus jatkavat yhä kanssani ja arvostukseni niitä kohtaan on viime vuosinakin vain lisääntynyt. Diamond approachin olen toistaiseksi asettanut hieman kevyemmälle huomiolle, tunnistettuani suufi-perinteen hiovan tarpeellisia osia minussa juuri nyt vahvemmin. Olen avautunut myös mahasiddha-perinteen viisaudelle ja näillä näkymin annan sille osan huomiostani tulevina vuosina.

Kiitän sinua lukemisesta ja toivon, että kirjoitus antoi ajateltavaa. Mikäli kaipaat selkeytystä johonkin siinä kirjoitettuun, tai haluat muuten kirjoittaa sen tiimoilta, voit laittaa postia osoitteeseen info@aarolof.fi

Ulkona paistava aurinko kutsuu nyt luokseen. On sopivaa, että juuri aurinkoa pidetään symbolina mestarille. Lähdenpä siis tapaamaan häntä.

Rakkaudella,

Harun

Matkalla tukeneet tahot:

Threshold society – elävä suufikoulu

The Diamond Approach

Amrita Mandala – tantrinen buddhalaisuus sekä mahasiddha -perinne

Ingvar Villido – practical consciousness, kriya -jooga sekä mahasiddha -perinne

Itlaq foundation – suufilainen opetus

Atma Nambi