Kuvittele, että olemuksesi kelluu lämpimässä, pehmeässä ympäristössä, joka on kevyttä ja ilmavaa, kannattelevaa, rakastavaa ja hyväntahtoista. Toisinaan se jopa maistuu makealta. Tuntuu kuin kelluisit itse rakkaudessa. Välillä tulee haastavia hetkiä, joissa sulkeudut tuolta tunteelta ja kannattelulta, koet itsesi yksinäiseksi tai yksinkertaisesti tempaudut ns. käytännön elämään ja ärsykkeisiin ympärilläsi. Ikään kuin tipahdat vanhaan ja totuttuun kelaan, jota olet tottunut pyörittämään. Mutta sitten taas muistat, että ai niin, täällä tämä on koko ajan odottamassa, kärsivällisesti, ihan tässä lähellä, ja palaat tuohon rakastavaan syliin. Sellaisessa paikassa minä olen tässä kohtaa elämääni.

Tämä kirjoitus alkoi syntyä keväällä yksityissessiossa opettajani Harunin kanssa, kun Harun auttoi minua huomaamaan, että olen oikeastaan aika hyvässä paikassa: Vaikka on haasteita, ne eivät tunnu isoilta möröiltä vaan olen niiden kanssa rauhallisesti ja joskus neutraalistikin, mikä kuvastaa valkoista laatua. Minusta löytyy rohkeutta kohdata haasteita ja epämukavuutta, mikä kuvastaa punaista. Olemisessani on myös uutta keveyttä ja iloa sen sijaan, että ottaisin kaiken aina vakavasti ja raskaasti. Tämä kuvastaa keltaista laatua. Ja rakkauden eri laatuja olen myös integroinut: vihreää myötätuntoa, mustaa armoa, vaaleanpunaista tukevaa ja lempeää rakkautta sekä persikkaista makeaa ja kypsää rakkauden laatua.

Tähän kohtaan lienee hyvä lyhyesti avata sitä, mitä tarkoitan, kun puhun laaduista. Laadut, joihin äskeisessä kappaleessa viittasin käyttämällä eri värejä, kuten valkoinen, keltainen ja punainen, ovat esenssin eli hengen eli todellisen luontomme erilaisia ilmenemismuotoja. Ne ilmenevät meissä koko ajan, mutta niitä voi myös oppia ilmentämään tietoisesti. Läsnäolon harjoittamisen myötä laatuja opitaan ensin tunnistamaan. Seuraavassa vaiheessa niitä opitaan integroimaan eli omaksumaan osaksi todellista persoonaamme, joka on hengen eri laatujen yksilöitynyt ilmentymä. Kun opimme tietoisesti ilmentämään laatuja, tämä todellinen persoonamme jatkaa kehittymistään. Juuri tällainen prosessi minulla on ollut ja on käynnissä.

Harun siis haastoi minua pohtimaan, miten olen tullut tähän hyvään paikkaan, hänen sanoillaan kääntynyt kohti todellista. Vastustin jostain syystä tätä otsikkoa, koska en tavoittanut, mitä sillä tarkoitetaan, eli aloin sitä mielellä pohtia. Pitkään olen tätä asiaa ja kirjoitusta kypsytellyt, ja kesän aikana kääntymiseni onkin alkanut näkyä konkreettisemmin. Sato on kypsynyt, jolloin sitä voi alkaa korjata, tässä tapauksessa pukea sanoiksi.

Rakkaus

Miten siis tulin tähän hyvään paikkaan? Lyhyesti sen voi sanoa niin, että avauduin rakkaudelle. Mutta jotain oli täytynyt tapahtua jo sitä ennen, jotta tämä avautuminen tuli mahdolliseksi. Aloitan konkreettisista tapahtumista, jotka olivat osa muutosta.

Tämän vuoden alussa yhteisössämme alkoi uusi vaihe, muutos, joka on vaikuttanut minuunkin selkeästi. Yhteisömme on ikään kuin tiivistynyt, lähentynyt ja kultivoitunut. Tärkeänä osana sitä on rakkaus. 

Rakkaus alkoi avautua minun kokemuksessani vuoden ensimmäisellä retriitillä, jonka aiheena oli todellinen tahto eli valkoinen laatu. Kun rakkaus alkoi avautua, se tapahtui tavalla, joka on kuulemani mukaan aika tyypillinen: kohdistin rakkauden toiseen ihmiseen, yhteisömme miespuoliseen jäseneen ja koin rakkauden ilmenevän meidän kahden välillä. Kävimme yhdessä hyvin intensiivisen parin kuukauden jakson, joka muutti meitä kumpaakin. Tuon jakson aikana sain kokea niin suuria asioita, että ne eivät edes aluksi suostuneet tulemaan paperille luettelonomaisesti, niin suuri merkitys niillä on minulle ollut. Sain korjaavia kokemuksia, sain kokea olevani rakastettu aivan kokonaan, sain rajoja ja sain henkistä intiimiyttä, jollaista en ole ennen kokenut. Sain kokemuksen siitä, millaista on olla toisen ihmisen kanssa sellaisessa yhteydessä, johon ei kuulu sanoja tai edes sitä, että toinen on fyysisesti samassa tilassa. Sain kokea toisen ihmisen energian kehossani ja kokea vahvaa yhteyttä. Sain nauraa ja itkeä yhdessä. Olen syvästi kiitollinen tuosta kokemuksesta.

Olen parisuhteessa, ja kuten arvata saattaa, rakastuminen toiseen ihmiseen koetteli parisuhdettani. Se teki sen kuitenkin uskomattoman lempeästi, aivan eri tavalla kuin pelkäsin. Kumppanini sanoi minulle sanat, joita en helposti unohda, tässä minun muotoileminani: että tämä suhde ei ole mikään vankila, ja tunteita me emme voi hallita. Hän palkitsi ruhtinaallisesti sen, että olin rehellinen heräävien tunteitteni kanssa alusta asti, eikä tämä haaste koitunut suhteemme tuhoksi vaan päinvastoin oli hyödyksi sille. Kun on kertonut rakkaalleen, että rakastaa toista ja tullut avoimesti kohdatuksi ja hyväksytyksi sellaisen tiedon kanssa, on enää harvoja asioita, joita ei voisi tälle ihmiselle kertoa. Luottamus ja kunnioitus ovatkin entisestään kasvaneet välillämme. 

Tuon uuden rakkauden kohteeni kanssa veimme prosessin kauniisti loppuun. Harunin neuvosta pyrin pysymään läsnä sille, mitä minussa tapahtui ja olemaan reagoimatta siihen ulkoisilla teoilla. Varsinkin alussa mieleni kelasi tosi paljon sitä, mihin tämä nyt johtaa, johtaako tämä parisuhteeseen, mitä minun pitäisi tehdä tämän kaiken kanssa ja pitäisikö erota puolisostani. En kuitenkaan lähtenyt toimimaan kelojen mukaan. Kumppanini antama tila ja ikään kuin lupa olla tuossa prosessissa tämän toisen kanssa oli mittaamattoman arvokasta. Hän veti toki omat rajansa, joista merkittävin oli fyysinen kontakti, ja siitä puhuimmekin paljon. Kun parin kuukauden päästä minun ja rakkauden kohteeni oli määrä kohdata retriitillä, toi se konkretiaan kaiken, mitä siihen asti kokemamme oli synnyttänyt. Onnistuimme kohtaamaan niin, että mukana oli herkkyyttä, läheisyyttä ja rehellisyyttä mutta ennen kaikkea kunnioitusta toisiamme ja minun kumppaniani kohtaan – koko Elämää kohtaan, joka oli mahdollistanut meille tämän yhteisen kokemuksen. Kohtaaminen oli kaunis, ja pian sen jälkeen totesimme yhdessä, että yhteinen prosessimme tällaisenaan oli tullut päätökseen. Me vain tiesimme ja tunsimme sen molemmat, vaikka mielellä ja minuudella olisi ollut paljonkin sanottavaa tästä. 

Elämäni ja henkisen kehitykseni kannalta kaunista ja merkittävää tässä prosessissa oli se, että olin päästänyt toisen ihmisen todella lähelle ja antanut rakkauden koskettaa. Ja kuitenkin vielä merkittävämpää oli se, että päästin irti. Tilaa, jossa päätöksen jälkeen olin, kuvaavat parhaiten sanat kirkkaus, kunnioitus ja neutraalius.

Paasto

Toinen merkittävä ja muuntava kokemus kevään aikana oli paasto. Olin seitsemän päivää ayurvedisellä kitchari-paastolla ja jäin sen jälkeen kolmeksi viikoksi ruokavaliolle, josta jäivät pois liha, einekset ja ns. epäterveellinen ruoka. Paastoon lähdin kunnioituksesta käsin, selkeällä intentiolla. Se ei ollut sitä, että toteutin jotain mekaanisesti, vaan muutos oli seuraus jostain, mikä muuttui sisälläni. Oivallan nyt, miksi moni ns. ulkoinen päätös ei pidä: koska päätöstä ei tehdä sisäisestä motivaatiosta käsin vaan tavoitellaan ensisijaisesti jotain ulkoista: vaikkapa muiden ihailua tai sitä, että olisi vihdoin tyytyväinen omaan peilikuvaan.  Esimerkiksi kun itse aikoinaan aloitin kuntosalilla käymisen, sille oli ulkoinen motivaatio. Vaikka mukana oli toki terveyteenkin liittyviä syitä, tämän kevään muutoksen takana olivat toisenlaiset, syvemmät syyt.

Jos syy kieltäytyä himoitsemistaan asioista on aiemmin ollut itsensä rankaiseminen pidättäytymisellä tai jonkin ihannekuvan tavoittelu, nyt pidättäytymiseen ohjasi kunnioitus. Halusin haastaa itseäni ja venyttää egoni rajoja ja tämän tein ilmentämällä todellista tahtoa, josta kirjoitukseni alussa kerroin.

Paasto ei toki ole elämäni ensimmäinen pitkäjänteinen projekti, jonka olen aloittanut ja saattanut päätökseen, mutta se on ensimmäinen, jonka olen aloittanut ja saattanut päätökseen tietoisesti. Se vaati tahtoa, epämukavuuden sietokykyä, uskomusteni kohtaamista ja hylkäämistä sekä luottamusta siihen, että tämä prosessi itsessään on arvokas. Minulla oli monia ruokaan liittyviä uskomuksia, jotka osoittautuivat perättömiksi: että on tylsää syödä vain yhtä ruokaa useita päiviä peräkkäin, että minun pitää aina nauttia ruuasta, etten voi olla pitkiä aikoja syömättä tulematta huonovointiseksi ja kiukkuiseksi (eli jotain pahaa tapahtuu), että saan vatsavaivoja palkokasveista ja etten viitsi nähdä vaivaa ruoanlaiton eteen.

Tämä prosessi kehitti tahtolihaksiani pysyvästi. Sain vahvistusta sille, että minä todella voin nähdä vaivaa ja että vaivannäkö myös kannattaa: kun viitsii kantaa vettä omenapuulle, se tuottaa hedelmää. Toukokuun ensimmäisten hellepäivien myötä aloin käydä uimassa aamuisin, aluksi hyytävässä kevätjärvessä. Päätin, että teenkin tästä itselleni uuden tavan. Kesän aikana olen saanut uida lämpimän lempeissä vesissä, mutta myös kaatosateella ja silloin, kun ei millään viitsisi. 

Vähä vähältä tällaisista projekteista kasvaa ikään kuin ulos, ne tekevät pysyvän jäljen. Paastosta konkreettisina muutoksina jäivät lihansyönnin lopettaminen, painon putoaminen ja virkeämpi olo ja olemus, aamu-uinneista on jäänyt kylmänsieto ja nopeampi liikkeellelähtö aamuisin, päivän aloittaminen ponnekkaammin.

Kohti haasteita

Entä sitten se sisäinen muutos, joka näiden ulkoisten muutosten kanssa kulkee? Se, että olen kääntynyt kohti todellista, on ollut minun kohdallani konkreettisesti sitä, että käännyn kohti omia haasteitani ja otan ne vastaan. Kääntymiseni ja muutokseni alun hahmotan parhaiten itse niin, että aloin kääntyä kohti ihmisiä, asettua alttiiksi ottamaan vastaan haasteita heidän kauttaan. 

Olen sen tyyppinen ihminen, että olen “aina” nähnyt vaivaa eli käyttänyt tahtoa sen eteen, että asiat toteutuvat. Olen ollut sinnikäs. Olen ottanut ja kantanut vastuuta. Samalla olen ollut kaikkea muuta, koska tämä tahto, jota olen käyttänyt, on ollut valheellista. Se on ollut suorittavaa ja puristavaa. Olen kokenut, että vaatimus siihen tulee ulkoapäin. Samalla se on ollut omaa sisäistä tarvettani toteuttaa roolia ja ihannekuvaa ihmisenä, joka kantaa vastuuta ja saa asioita aikaan. Olen alkanut ymmärtää, että todellinen potentiaali sille tahdolle ja tuelle ei tule tuosta puristavasta paikasta vaan rentoudesta. Ja että voin itse ilmentää tuota todellista tahtoa kohtaamalla haasteita – itsessäni.

Luottamus

Aloin siis kääntyä kohti ihmisiä. Erityisesti aloin kääntyä kohti miehiä. Ajattelen nyt niin, että käännyin kohti heitä, koska olin valmis kohtaamaan isähaavani ja epäluottamuksen itsessäni. Hain kontaktia retriiteillä oleviin miehiin ja vietin aikaa heidän kanssaan. Samalla sain korjaavia kokemuksia siitä, että on olemassa luotettavia miehiä. Ymmärsin orastavasti, että tämän luottamuksen on myös ensin täytynyt herätä itsessäni, jotta voin nähdä sen toisissa. 

Erityisen tiukka paikka luottamuksen kanssa oli, kun kohtasin epäluotettavuuden itsessäni ja toin sen toisen nähtäville. Tämä oli tilanne, jonka kohtasin osana alkuvuoden rakkausprosessia. Näin, että epäluotettavuus itsessäni on tuhoava voima, jota joissain viitekehyksissä nimitetään pedoksi. Se ei välitä mistään vaan haluaa tuhota sekä minut että muut. Kun tulin näkyville tämän kanssa, sain toiselta vastaukseksi sekä rajan että rakkautta, juuri sen, mitä tämä ominaisuus minussa ja minun psykologiassani kaipasi. Peto minussa tarvitsi rajoja, sisäinen lapseni kaipasi rakkautta ja hyväksyntää. Tämän tapahtuman lopuksi jokin minussa raukesi täydelliseen rentoutumiseen, luottamuksen tilaan. Koin sen vahvasti vielä niin, että toinen ihminen oli se, joka luottamuksen toi paikalle, mutta tiedän myös, että minä itse kuitenkin käytin tahtoani, asetuin alttiiksi ja toin epäluotettavuuteni päivänvaloon. Tähän sopii hyvin valkoisen retriitin opetuksessa muistiin kirjoittamani lause: Ihminen, joka ei luota, ei ole luotettava.

Luottamuksen myötä sai avautua myös rakkaus, joka romanttisen rakkauden “sulamisen” myötä on saanut avautua kirkkaammaksi, todellisemmaksi rakkaudeksi. Olen saanut avata sitä myös opettajani suuntaan. Ja toki se on herännyt myös minun ja ystävieni, niin mies- kuin naispuolistenkin välille uudella tavalla. Sydämeni on avautunut, olemukseni pehmentynyt, sulautunut entistä enemmän “taustaan”, henkeen. Olen vähemmän erillinen, enemmän yhteydessä. Konkreettisesti tämä näkyy rentoutena ja siinä, että koen vähemmän tarvetta vastustaa, esimerkiksi nyt tuntuvaa sairautta ja huonoa oloa. Läheisissä ihmissuhteissa tämä on aivan viime päivinä näkynyt niin, että on vähemmän tarvetta puolustautua, vähemmän tarvetta olla oikeassa. Sitä kautta olen kuullut paremmin toista, ja mieleeni tulevatkin nyt sanat: kuulen paremmin, mitä sanottavaa Elämällä minulle on.

***

Olen Susanna ja asun Savitaipaleella, sukujeni juurilla. Olen 46-vuotias käytännönläheinen henkisen tien kulkija. Arkeni palaset ovat tekstittäjän työ, perhe-elämä, liikunta ja luonto. Jaan kodin kolmen ihanan tyypin kanssa: yhden avopuolison, yhden teinin ja yhden lähes teinin. Arvostan turvallisia raameja, joista käsin voin antautua nautiskelulle ja seikkailulle. Voin parhaiten silloin, kun elämässäni on syviä kohtaamisia, kauneutta, iloa ja kosketusta.